Kaksplus.fi


27. marraskuuta 2014

Risteilyllä

Kylläpäs aika rientää! Me käytiin melkein pari viikkoa sitten Tukholman risteilyllä, ja ollaan siitä saakka kaikki kolme oltu suun pielet alas päin, kun arki on just nyt vähän tylsää ja tahdottaisiin jo pian uudestaan laivalle. Minäkin, vaikka risteilyn jälkeiset 5 päivää olivat ihan kammottavia, kun mua keinutti edelleen.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Jeremiaksen kanssa kahdestaan Saksaan muutaman mun sukulaiseni kanssa, mutta tultiin siihen tulokseen, että halutaan tehdä jotakin yhdessä perheenä, kun kesälläkin jäi kaikki kiva tekeminen vähemmälle mun kesätöiden takia. Niinpä me vaihdettiin suunnitelmaa, ja päädyttiin sitten lähtemään risteilylle Sofian ehdoilla. Meidän lisäksi matkaan lähti mun pikkuveli ja äiti, joka oli tietenkin aivan ihanaa, ja mahdollisti myös sen, että saatiin viettää hieman aikaa myös ihan kaksistaan.


Me haluttiin juurikin Silja Symphonylle sen palattua jonkin aikaa sitten telakalta uudistuksineen, ja eniten meitä kaikkia taisikin kiinnostaa tuo Silja Land. No ei ehkä ihan, mutta kun Sofian ehdoilla mentiin, niin aika paljonhan sitä aikaa tuli vietettyä Silja Landin puolella. Vaikka mä ehkä hieman ikävöin sitä ennen Promenadella sijainnutta merirosvolaivaa, oli tämä uusi Silja Land kyllä monin verroin monipuolisempi! Oli mm. maalausseinää, kiipeilypuuta, kiipeilyseinää, lego -työpajaa ja tietenkin pallomeret niin pienille kuin isoillekin. Sofia tykkäsi tietysti todella paljon, vaikka se vähän surikin sitä, ettei aikuisille ollut omaa pallomereä. Oltiinkohan me sitten niin surullisen näköisiä Jeremiaksen kanssa, kun sivusta seurattiin lasten telmimistä pallomeressä?


Saanko esitellä Neiti S:n, kenties tulevaisuuden muotibloggarin? Sofia halusi itsestään päivän asu -kuvia, ja tuo poseeraaminen sujuukin jo niin luonnollisesti, sekä huomattavasti paremmin kuin itse äidiltä.
On muuten taas niin tyypillistä mua, että itse bloggaajasta ei ole kuvan kuvaa. Paitsi äitini ottama yksi räpsäisy, jossa antaumuksellisesti ja todella epäseksikkäästi nuolen jälkiruokalusikkaani posket pullollaan piparkakkutiramisua, joka muuten oli aivan älyttömän hyvää! Buffetissa oli jo joulupöytä, ja oli niin ihanaa päästä jo herkuttelemaan kaikilla ihanilla jouluherkuilla. Hieman harmittaa, että käytiin buffetissa vain yhtenä päivänä. Se nimittäin taitaa olla mun henkilökohtainen paratiisini. Sofiastakin kuoriutui reissun aikana varsinainen kulinaristi! Lasten buffasta ei kelvannut kuin muutama ranskalainen, sillä kanat ja nakit jäivät lautasen reunalle. Sen sijaan neiti söi tyytyväisenä mm. mätiä, kaviaaria, graavilohta ja sinihomejuustoa. Tavallinen kotiruokakin on viime aikoina hieman tökkinyt, joten ehkäpä pitäisi heittäytyä hieman luovemmaksi keittiön puolella. Oon kyllä ylpeä ja iloinen siitä, että Sofia uskaltaa rohkeasti maistella uusia makuja, sekä tykkää myös tuollaisista ruoista joista lapset eivät niin kovin usein välitä.


Muutenkin jäi tämä kuvasaldo kyllä kovin suppeaksi tältä reissulta, kun kamera oli enemmän hytin puolella kuin kulki mukana. Ei kyllä oikeastaan edes haittaa. Oli ihan virkistävää laittaa kamera sivuun, ja keskittyä jatkuvan kuvaamisen sijasta yhdessä olemiseen. Meillä oli kaiken kaikkiaan tosi kiva reissu, ja toivottavasti mennään jo pian uudestaan!


PS. Viimeistä kuvaa katsoessa mulla rupesi soimaan päässä Celine Dionin My heart will go on, ja iski jo sellainen ällö romanttisuus fiilistely päälle. Hetken aikaa teki jo mieli katsoa Titanic, mutta sitten mä bongasin kuvan oikeasta reunasta tuon heijastuman tai minkä lie, ja nyt mulla jo pyörii erilaiset salaliittoteoriat ja Venäläiset sukellusveneet mielessä..

14. marraskuuta 2014

A beautiful body -haaste

Blogitekstin alkuperäinen julkaisupäivä 1.8.2013 klo 18:44

Suurelle osalle Suomen kansaa on jo varmaankin tullut tietoisuuteen kuinka kaunis, upea ja rohkea Minttu heitti blogisiskoilleen haasteen ilmoille. Muutaman päivän olen tässä koukuttuneena lukenut kymmenien eri naisten tarinoita vartaloistaan, enkä pystynyt joidenkin kohdalla pidättämään kyyneliä. Miten moni rohkea nainen onkaan tarttunut tähän haasteeseen, ja rohkeasti lisännyt itsestään kuvia tarinoiden kera. Olen suorastaan mykistynyt. On ollut myöskin lohduttavaa ja jollakin tapaa huojentavaa herätä siihen todellisuuteen, etten minä suinkaan ole ainoa jonka vartaloa raskaus on radikaalisti muuttanut.


Arastelin ensin hieman, mutta olihan minulla vanhassakin blogissa kuva arvistani joten rohkaistun ottamaan osaa tähän haasteeseen. Tässä minä nyt olen napa paljaana. Minä, arpeni ja ylimääräiset kiloni. Raskaus toi mukanaan 18 kiloa, joista suurin osa jäi sairaalaan. Siitä on jo neljä ja puoli vuotta. Koko tämän ajan paino on jojoillut sattuneista syistä, ja olen jo aikalailla luopunut toivosta, että mahtuisin niihin lempifarkkuihini, joita 18 vuotiaana ennen raskaaksi tulemista pidin. Toisaalta olen oppinut pitämään itsestäni hieman pyöreämpänä ja pehmeenä.
Arvet, ovat se suurin muutos kehossani, teepusseja muistuttavien rintojeni lisäksi. Näitä arpia löytyy niin mahasta, kyljistä, reisistä, käsivarsista, rinnoista, ja sieltäkin mistä ei kuvia oteta. Niitä on paljon. Olen katsonut peiliin ja itkenyt niin monta kertaa, että kerroista on mahdoton pitää minkäänlaista lukua. Kerran itkuisena poistin kaikki vanhat kuvat, missä näkyi sileä ja arveton vatsani. Olin kai tavallaan katkera. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut elämään vartaloni kanssa. Nämä arvet ovat nyt osa minua. Olen opetellut olemaan tyytyväinen itseeni, ja olen mielestäni onnistunut siinä hyvin. Olen tänä päivänä itsevarmempi kuin koskaan aijemmin, vaikka tietysti niitä huonojakin päiviä on. En kuitenkaan kaipaa enää entistä vartaloani, vaan tervettä ja hyvää itsetuntoa. Hyvinä päivinä olen jopa hymyillyt peilin edessä, ja pitänyt vatsaani söpönä. Ainakin se on persoonallinen.



Enää en välitä uimarannalla uteliaista ja kauhistuneista katseista, tai typeryyttään ilkeitä kommentteja laukovista ihmisistä. Miksi välittäisin ja antaisin tuntemattomien ihmisten vaikuttaa minuun? Riittää kun kelpaan Sofialle, poikaystävälle, muille läheisilleni, ja ennen kaikkea itselleni. Plus miinus kymmenen kiloa, ja kaikkine arpineni.


I am beautiful
No matter what they say
Words can't bring me down
I am beautiful
In every single way
Yes words can't bring me down
Oh no
So don't you bring me down today
- Christina Aguilera - Beautiful -

13. marraskuuta 2014

hot pot

Syksyisin ja talvisin mä rakastan erilaisia pataruokia, sekä keittoja, kaikkien itämaisten mausteisten ruokien lisäksi. Mä ajattelin nyt jakaa teille mun lempi hot pot -reseptin, jonka alunperin poimin noin kolmisen vuotta sitten talteen Mariannan blogista, ja jota sen jälkeen on syöty meidän perheessä hyvin hyvin usein. Joka syksy ja talvi, hieman erilaisina versioina, mutta perusaineet on kuitenkin pysyneet samana.


Ainekset;
naudanpaisti, punasipuli, sipuli, valkosipulinkynsiä, kesäkurpitsa, punainen paprika, muutama porkkana, oliiveja, kokonaisia herkkusieniä, tomaattimurska, kasvisfondi, ruokakerma ja oliiviöljy
Lisäksi vielä mausteita oman maun mukaan, mutta mä laitan valkopippuria, chilijauhetta ja ruususuolaa.

Aloitetaan!

Ruskista liha padassa, tai uunin kestävässä kattilassa. Käytä ihan reilusti oliiviöljyä. Paloittele sipulit isoiksi paloiksi, sekä porkkanat. Lisää ensin sipulit ja kuullota. Heti perään porkkanat sekä mausteet.
Kippaa joukkoon tomaattimurska (muttia tietysti hei), ja lorauta reippaasti kasvisfondia. Murskaa sekaan muutama valkosipulinkynsi, ja laita pata/kattila uuniin 175 asteeseen noin kahdeksi tunniksi.

Ota pata uunista, ja pilko sekaan paprika sekä kesäkurpitsa. Lisää valutetut herkkusienet, oliivit, sekä ruokakerma. Mä käytän milloin mitäkin maustettua ruokakermaa, mutta parasta on ollut tuo Valio Crean kippari savujuusto ruokakerma. 

Laitetaan kansi päälle, ja pata/kattila takaisin uuniin vielä noin 30 minuutiksi.


Ja valmista tuli! Tämä toimii hyvin riisin, mutta myös perunan kanssa. Maku vaan paranee entisestään uudelleen kuumennettaessa, ja tätä vois syödä vaikka monta päivää putkeen. Teenkin yleensä ison satsin kerralla, että tätä riittää sitten useammaksi päiväksi. Ja maistuu!

5. marraskuuta 2014

Pieleen menneitä ystävyyssuhteita ja draamavapaata elämää


Bring Me The Horizon - Drown

Suurin piirtein - tai oikeastaan melko tarkalleen noin vuosi sitten, mun ystäväpiiri pieneni huomattavasti. Ja voi sitä draaman määrää.. Väärinymmärryksiä ja selän takana puhumista, ihan jokaisen osalta. Kuulopuheiden ja sivullisten ihmisten sanomisilla oli enemmän paino-arvoa, eikä kaikille osapuolille suotu mahdollisuutta oman kantansa esille tuomiseen. Ei kuunneltu, ei edes haluttu. Tuomitaan, haukutaan ja arvostellaan. Välien poikki pistämistä, edes mainitsematta asiasta toiselle osapuolelle. Loppuen lopuksi yksi jätetään selityksiä vaille. Yksi suljetaan ulkopuolelle.

Se yksi olin minä.

Kesällä 2012
Kukaan ei viitsinyt mainita sanallakaan, eikä kenelläkään ollut pokkaa tulla kertomaan mulle suoraan, että haluaa katkaista välit kokonaan. Tämä kaikki selvisi mulle niin, että rupesin miettimään ja kyselemään milloin vietetään meidän jo perinteeksi syntyneitä Halloween bileitä. Siitä se vyyhti lähti sitten aukeamaan. Tai no ei oikeastaan, mua haukuttiin ja arvosteltiin niin ihmisenä kuin ystävänä, ja se siitä. Enpä hirveästi saanut sanottua omaa kantaani asioihin. Yritin kyllä, yritin vielä myöhemminkin. Yritin selvittää asioita, sekä hieroa sovintoa. Enää en jaksa yrittää..

Pitkään oli paha olla. Yksinäinen. Sitä oli antanut niin paljon paino-arvoa näille ystävyyssuhteille, että tällainen tuli niin sanotusti puun takaa. Ja sinne ne meni, useampien vuosien ystävyys kuin savuna ilmaan, ja samalla muutamat kaverisuhteetkin katkesivat kokonaan. Yksi oli Sofian kummi, toisesta olisin halunnut kummin seuraavalle lapselle. Molemmat ovat olleet Sofiallekin tärkeitä ihmisiä hänen elämässään. Toivottavasti pitävät tyttöön yhteyttä, edes hänen isänsä kautta.
Tavallaan tämä koko porukka vain käänsi minulle selkänsä. Sen jälkeen olen ollut ilmaa jopa kadulla - vastaan tullessa ei edes moikata. Muistan, että meininki oli tätä luokkaa joskus ylä-asteella, mutta enpä olisi uskonut, että joudun käymään läpi vastaavanlaista vielä aikuisiällä. Herranjumala, me ollaan kaikki reilusti täysi-ikäisiä!

En yritä saada itseäni näyttämään paremmalta kuin muut, mutta mielestäni minua ei tässä kohdeltu kovinkaan reilusti. Minä myönsin omat virheeni, ja olisin toivonut sitä samaa muiltakin.. Toisaalta, jos jonkun toisen ihmisen valheet menivät mun sanojeni edelle, niin ehkäpä se kertoo millaisia nämä ystävyys-suhteet ovat pohjimmiltaan olleet?
Tuntuu suoraan sanoen paskalta, että on niin monia vuosia luottanut näihin ihmisiin, ollut tukena ja auttanut asiassa kuin asiassa, ja loppuen lopuksi ne ystävyyssuhteet tuntuvat olleen täyttä valetta. Luulin, että näissä ystävyyssuhteissa oli enemmänkin - jotain syvällisempää, sen pelkän hauskan pidon lisäksi. Enää en ole niinkään varma.

Tietysti ikävöin kovasti muutamia ihmisiä takaisin elämääni, mutta nykyään koen olevani onnellisempi. Välirikot saivat minut pohtimaan ympärilläni olevia ihmisiä vielä enemmän, ja olen tämän tapahtumaketjun jälkeen tietoisesti karsinut elämästäni negatiivisia ihmisiä, sekä pyrkinyt draamattomampaan elämään. Voin kutsua vain muutamia ihmisiä enää oikeasti ystävikseni. Mutta niinhän sitä sanotaan, että laatu korvaa määrän - ilmeisesti myös ihmissuhteiden kohdalla.


Ajoittain tai oikeastaan aika usein, yksinäisyyden tunne valtaa edelleen mielen, sillä suurin osa ystävistäni asuu muualla. Välimatkasta huolimatta, pidemmällä asuvat ystävät ovat kuitenkin onneksi vain puhelinsoiton tai WhatsApp viestin päässä. Kun taas puhutaan kotikaupungistani, ei tarvita edes yhden käden kaikkia sormia niiden ystävien ja kavereiden laskemiseksi. Olon tekee vielä yksinäisemmäksi se, kun elämä pyörii suurimmalta osalta vain kodin, opiskelujen ja työn ympärillä. Ei siis ole mahdollista käydä vierailemassa kauempana asuvien ystävien luona läheskään niin usein kuin haluaisin.

Ensin olin turta, sitten surullinen. Suru vaihtui vihaksi, ja viha katkeruudeksi sekä välinpitämättömyydeksi. Loppuen lopuksi olen antanut anteeksi. Itselleni, sekä muille. Toiset ihmiset vain kuuluu menneisyyteen.

2. marraskuuta 2014

Muutama räpsy perjantailta


Perjantaina lähdettiin hieman extempore meiningillä Lahteen mun mummoni luokse. Vaikka mummo on asunut miehensä kanssa jo useamman vuoden Lahdessa, käydään me edelleen ihan liian harvoin kyläilemässä. Siinähän se aika vierähtikin tosi nopeasti jutellessa ja syödessä, ja jo aivan liian pian lähdettiin mummon kyydillä kotia kohti, tosin Karisman kautta.
Mä olin edellisenä iltana sattumalta netistä huomannut, että kauppakeskus Karisma juhlistaa 3-vuotis synttäreitään. Kauppakeskuksessa oli synttäreiden tiimoilta lapsille paljon kaikkea kivaa, kuten kasvomaalausta, ongintaa sekä pomppulinna. Mutta se THE juttu oli kuitenkin Hevisauruksen keikka! Neiti on fanittanut Hevisaurusta isolla äffällä oikeastaan jo yksi vuotiaasta lähtien, siitä saakka kun kuuli ensimmäisen kerran Hevisauruksen version kapteenikoukusta. Parin kesän takaisen keikan jälkeen on Sofia säännöllisin väliajoin kertonut haluavansa jo uudestaan Hevisaurusta katsomaan, joten olihan meidän mentävä. Mini minä oli onnellinen, ja päivänpäätteeksi sammui kuin saunalyhty, omaan sänkyyn päästessään.

Muutoin meidän viikonloppu onkin mennyt sitten ihan rauhallisissa merkeissä, kun skipattiin kaikki (ellei Sofian päiväkodin kemuja lasketa) halloween hömpötyksetkin tänä vuonna ihan suosiolla. Mä lupauduin eilen ja tänään töihin, joten aamut on menneet meidän vanhusten parissa, ja illat oon löhöillyt kotisohvalla näiden kahden bimbon kanssa. Kaikin puolin siis kiva ja rauhallinen viikonloppu, mutta onneksi huomenna on jo taas maanantai.

24. lokakuuta 2014

Meidän rakkaustarina

Blogitekstin alkuperäinen julkaisupäivä 14.10.2013 klo 16:05

Illalla käperryin poikaystävän kainaloon, ja mua hymyilytti niin kovin. Mietin ja muistelin menneitä, ja huokaisin onnellisena siitä, että tässä me nyt ollaan näiden vuosien jälkeen. Minä ja hän.


Oltiin ylä-asteella. Kuvaamataidon kaksoistunnit, rinnakkaisluokan kanssa. Ne oli mun viikkojeni kohokohtia. Mä istuin luokan perällä, ja Jeremias istui edessä. Niinpä mä pystyin sitä hiukset silmillä salaa tuijottelemaan takaa, muiden huomaamatta. Ei se mikään salaisuus ollut, että olin korviani myöten ihastunut. Kaikki mun kaverini tiesivät siitä, en vain koskaan saanut sanottua sitä itse Jeremiakselle. Kokeilin mä kyllä kerran kirjoittaa sille rakkauskirjeen. Jeremiaksen kaveri oli mun kanssa samalla luokalla, ja sen piti toimia posteljoonina, mutta jostakin syystä kirje ei koskaan tavoittanut Jeremiasta. Ehkä ihan hyvä niin.
Koko koulu aikana juttelin Jiin kanssa tasan kerran. Joku luokkakavereista oli mennyt kiusallaan kertomaan Jeremiakselle mun tunteista, ja mä menin tietysti paniikissa sanomaan, että "ei kannata välittää mitä toi yks sanoo".. Siihen mä sain vain tylyn vastauksen takaisin "joo ihan sama". Se oli traagista se. Voitte kuvitella miten paljon teinitytön sydäntä särki siinä vaiheessa!
Näin jälkikäteen kun ollaan muisteltu noita ylä-aste aikoja, on käynyt ilmi että tunne ei todellakaan ole ollut yksipuolinen, oltiin molemmat vaan niin ujoja ja pyörittiin eri piireissä, ettei kumpikaan koskaan sanonut mitään.

Vuosi 2008 ja olin palannut takaisin Heinolaan, asuttuani muutaman vuoden toisaalla. Jostakin syystä eksyin erään Jeremiaksen kaverin bileisiin. Kaikki ne vanhat tunteet nousi pintaan. Mä uskalsin jopa jutella sille! Ja omg, jopa pussasin sitä poskelle! Valitettavasti korkeasta humalatasosta johtuen, mulla ei hirveästi ole illasta muistikuvia. Pari yhteiskuvaa meistä on joku kuitenkin ottanut. Jälkikäteen Jii on kertonut, että ollaan myös illan päätteeksi lähetelty tekstiviestejä. Tämän jälkeen ollaan vielä kerran pari törmätty jossakin toisiimme satunnaisesti. Paljon paljon myöhemmin uskalsin laittaa facebookissa kaveripyyntöä, mutta molemmat elettiin parisuhteissa eikä taidettu enää jutella sen enempää. Myöhemmin mä vielä postin facebook-profiilini ja loin uuden, koska halusin karsia kavereista pois kaikki ne joihin en pitänyt yhteyttä. Siinä samalla meni Jeremiaskin. Joskus mä välillä muistelin tuota pitkä hiuksista poikaa, joka vuosia sitten sai mun sydämeni sykkimään hullun lailla, mutta se siitä. Se oli sellainen teini-iän salainen rakkaus, ja sellaiseksi mä luulin sen jäävän.

Helmikuu 2013, ja mä osittain hieman pakosta lähden ulos juhlistamaan kaverin synttäreitä. Toisaalta ei olisi jaksanut, mutta toisaalta en ollut nähnyt ketään kuukausiin koska koulu ja Sofia olivat pitäneet kiireisenä. Ilta sujui kivasti, ja sitä jatkettiin paikallisessa kuppilassa. Jeremias ajautui samaan seurueeseen juttelemaan joidenkin yhteisten tuttujen kanssa. Lyhyesti selostettuna mä pummin siltä röökiä, ja menin erään kaverini kanssa ulos. Jossain vaiheessa Jeremias ilmestyi siihen meidän seuraan heittämään paskaa läppää, ja mä meinasin hermostua. Lepyin kuitenkin aika nopeasti, kun kaveri kävi lepyttelemään mua ja sanoi jotakin sen suuntaista, että "se on Jeremias, älä viitti, hyvä tyyppi se on" jne. Sillä hetkellä mä nimittäin tajusin kuka tää tyyppi on! Se teini-iän salainen rakkaus, sama tyyppi, siis oikeasti! Ennen Jeremiaksella oli pitkät miltein alaselkään ylettyvät hiukset, nyt uudelleen kohdatessa lyhyet. Naamaankin oli kasvanut karvoitusta, eikä se ollut enää sellainen siloposkinen pikkupoika. En mä sitä ois mitenkään voinut tunnistaa, en ainakaan niiden kaikkien viinilasillisten jälkeen.. Ilta jatkui kuitenkin mun luokseni, juteltiin aamuun asti ja tuijoteltiin toisiamme silmiin. Kumpikaan ei tiennyt, että oliko tää nyt tässä, ja tullaanko me enää näkemään toisiamme. Hieman oli unen omainen olo, ja sitä vaan kyseli itseltään, että onko tää ees totta? Aamulla kun Jeremias lähti, oli olo aika uskomaton ja fiilikset tosi sekavat. Perhoset pörräili mun vatsassani, ja olo oli kuin silloin varhais teininä, korvia myöten ihastuneena.

Seuraavat pari viikkoa tuli laitettua viestiä ympäri vuorokauden, ja kaikki vapaa aika meni facebookissa jutellen. Nähtiin jo heti seuraavana viikonloppuna kun mulla oli lapsivapaata, ja Jeremias tuli käymään. Sen piti tulla vain käymään, mutta viipyikin sitten koko viikonlopun. En mä kyllä valita. Sen jälkeen ollaankin oikeastaan nähty aina vain kun on mahdollista.

Muutama viikko myöhemmin meidän jälleen näkemisestä ruvettiinkin jo virallisesti seurustelemaan. Mitä sitä turhia aikailemaan, kun molemmat oltiin varmoja, ja molemmista päätös tuntui yhtä hyvältä. Ja tässä sitä nyt edelleen ollaan, reilu puolisen vuotta myöhemmin. Lyhyt aikahan tämä vasta toisaalta on. Silti ensihuuman voisi sanoa jo olevan ohi, paljon tähän reilu puoleen vuoteen jo mahtuu kaikenlaista, mutta tunteet ne ei ole muuttuneet. Tai onhan ne, vahvemmiksi sitä mukaan mitä enemmän toiseen on tutustunut.
En koskaan aikaisemmin ole ollut näin varma omista tunteistani. Tästä mä haluan pitää kiinni, ja tämän mä haluan kestävän. Vaikka välistä jo kinataakin kuin vanha aviopari ja ärsytetään toisiamme tahallaan, mä olen enemmän kuin onnellinen. Me ollaan onnellisia.

23. lokakuuta 2014

Kuinka tulla raskaaksi?

Neitsyt Maria on kai ainoa jonka Pyhä Henki on hedelmöittänyt, sekä Kalevalan Marjatta ainoa joka on tullut raskaaksi syötyään puolukan. Tai eihän sitä tiedä, mutta ei ainakaan omalla kohdallani ole puolukoiden syöminen tepsinyt. Täten olen tullut siihen lopputulokseen, että helpoin ja varmin tapa tulla raskaaksi on harrastaa suojaamatonta seksiä.


Keskenmenosta on kulunut jo sen verran aikaa, että nyt on tullut aika ns. yrittää uudelleen.
Tähän asti on menty sillä meiningillä, että ehkäisy pois ja tulee jos on tullakseen. Nyt ollaan kuitenkin puhuttu ovulaatiotestien käyttöön otosta, sekä olen googlettanut erilaisia uskomuksia, vinkkejä, sekä tietoja hedelmällisyyden maksimoinnista. Osa on ollutkin jo ennestään ihan tuttua juttua, mutta muutamiin ihan hauskoihin hölynpöly uskomuksiinkin olen törmännyt.

Omasta kuukautiskierrostaan kannattaa luonnollisestikin olla kartalla, kun haaveillaan raskaudesta. Normaalistihan kuukautiskierto kestää noin 26 - 30 vuorokautta, ja ovulaatio tapahtuu suurinpiirtein kierron keskivaiheilla. Mä latasin puhelimeeni sovelluksen nimeltä P Tracker Lite, joka suomeksi sanottuna on kuukautiskalenteri. Se näyttää myös arvioidusti ovulaation ajankohdan, mutta tarkemman ajankohdan selvittämiseksi otan käyttöön ovulaatiotestit. Tuohon kalenteriin voi muuten laittaa ylös myös erilaiset oireilut ja mielialat, sekä intiimit päivät. Suosittelen tätä sovellusta kaikille kanssasisaruksille, jotka siitä raskaudesta haaveilevat.

Ajoitus on tietysti kaiken A ja O! Munasolu elää vain 12 - 24 tuntia, ja normaalistihan niitä irtoaa kuukausittain vain yksi kappale. Seksiä nyt ei tarvitse aikatauluttaa, mutta yhdyntäkertoja kannattaa olla enemmän ovulaatioajan tienoilla, ennen ovulaatiota. Luojalle kiitos siitä, että siittiöt elävät useammankin vuorokauden, joten ei haittaa vaikka seksin harrastaminen jäisi vain joka toiselle päivälle. Haha! Ja kun nyt tuli seksi jälleen puheeksi, niin joillakin sivustoilla törmäsin oikein rakasteluohjeisiin. Seksiä tulisi kuulema harrastaa aina aamuisin valot päällä, sillä siemennesteessä pitäisi olla aamuisin enemmän siittiöitä. Pimeässä suunnistaminen nyt ei muutenkaan ole hauskaa, ja aamuseksi tekee iloiseksi - tai niin sitä ainakin sanotaan. Tuskinpa vuorokauden ajankohdalla nyt kuitenkaan on sen suurempaa merkitystä.
Paljon tulin törmänneeksi myös tiettyjen seksiasentojen suosimiseen. Sehän nyt on kuitenkin ihan faktatietoa, että painovoimalla ei ole mitään tekemistä raskaaksi tulemisen kanssa. Ei tarvitse siis tyytyä pelkkään lähetys-saarnaajaan jos haluaa hedelmöittyä. Halleluja!

Luonnollisestikin pitäisi myös suosia terveellisiä elämäntapoja. En kuitenkaan aijo ryhtyä urheiluhulluksi, vaikka useammin lenkillä käyminen tuskin olisi pahitteeksi. Liikuntahan lievittää stressiä, ja sitä tässä onkin ollut ihan riittämiin. Stressihän saattaa aiheuttaa ovulaatiohäiriöitä, ja ei myöskään ole hyväksi sikiölle. Oman mielenterveydenkin kannalta mun olisi syytä opetella elämään hieman stressittömämmin. Tähän olisikin siis syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Mitä taas tulee ravintoon, niin monipuolisesti ja terveellisesti sitä pyritään muutenkin syömään. Mulla suurimpia kompastuskiviä on melkeinpä aina ollut vähäinen veden juonti, sekä se, että olen todella huono syömään aamupalaa. Voi mennä useampi tuntikin, ennen kuin syön ensimmäisen kerran herättyäni. Ehkäpä sitä pitäisi ruveta aamuisin syömään tyylin greippiä, tai ainakin juomaan edes greippimehua, sillä sen uskotaan auttavan raskaaksi tulemisessa. Papaijaa taas käytetään kuulema jossakin päin Etelä-Amerikkaa ehkäisykeinona, joten sen syömistä tulisi välttää. No eipä papaijaa tule muutenkaan popsittua, joten tällä nyt ei niinkään ole väliä. En kuitenkaan suosittele kenenkään turvautuvan papaijaan ehkäisykeinona, tuskinpa nimittäin toimii.
Ja näin viinin ystävänä olen tietenkin iloinen siitä, että punaviinin sanotaan lisäävän kohdun verenkiertoa, ja näin ollen siis lisäävän alkion kiinnittymismahdollisuuksia! Lasillinen tai kaksi ei siis ole pahitteeksi. Alkoholista noin muuten, niin harvemmin sitä tulee enää edes nautittua.
Viimeksi kävin välittömästi positiivisen raskaustestin tehtyäni ostamassa monivitamiinivalmisteita, joita suositellaan syötäväksi raskauden ja imetyksen aikana. Mm. foolihapon syömistä suositellaan myös raskautta suunnitteleville, joten keskenmenon jälkeen olenkin jatkanut näiden syömistä.

Mun suurimmat paheeni ovat kahvi ja tupakka. Kofeiiniahan ei suositella kovin suuria määriä, ja mä juon helposti pannullisenkin päivässä. Kahvin juontia olen muutenkin yrittänyt, ja yritän edelleen vähentää. Kyllä mä silti tarvitsen aamuisin vähintääkin sen kaksi kuppia kahvia herätäkseni.
Röökaaminen nyt on mun mielestäni muutenkin oksettava tapa, ja kovasti olen siitä yrittänyt päästä eroon, useammastakin syystä. Keskenmenon jälkeen sitä on tullut poltettua vielä enemmän, mikä tietenkään ei ole positiivinen asia millään tapaa. Jos tupakointi ei raskautta yrittäessä kuitenkaan lopu, niin viimeistään se loppuu siinä vaiheessa kun raskaustesti näyttää kahta viivaa. Se on varmaa.

Lyhyesti siis: Juo punaviiniä, harrasta paljon seksiä, lopeta tupakointi, rentoudu ja nauti elämästä!




15. lokakuuta 2014

Nukkekoti

Lukijan toiveesta, tässä tulisi muutama kuva tuosta neidin nukkekodista. Ostin tämän Sofialle 5 -vuotis syntymäpäivälahjaksi, ja voitte varmaan kuvitella tytön ilmeen, kun isän luota kotiin palatessa oli huoneeseen ilmestynyt neitiä isompi nukkekoti!


Kyseessä on KidKraftin Amelia niminen nukkekoti. Kerroksia on kolme, ja jopa hissikin tästä löytyy! Nukkekoti on kauttaaltaan (takaseinää lukuunottamatta) huoliteltu, joten tämän voisi sijoittaa vaikkapa keskelle huonetta. Lisäksi mukana tuli kaikki kuvissa esiintyvät kalusteet.
Tilasin tämän Lounatuuli nimisestä verkossa toimivasta lastenmyymälästä, ja hintaa tällä oli postikuluineen pyöreästi 200 euroa. Olihan hinta aika suolainen, mutta mieluummin maksoin vähän enemmän isommasta ja kestävemmästä nukkekodista, kun melkein saman summan olisi saanut pulittaa muovisesta Barbien talosta.
Alkuun haaveilin ihan tavallisesta pienestä nukkekodista, mutta Sofia halusi Barbeille ja muille nukeilleen kodin. Niinpä tämän nähdessäni en epäröinyt hetkeäkään, vaan nukkekoti lähti heti pienen hintavertailun jälkeen tilaukseen. Enkä ole katunut tämän ostoa hetkeäkään - paitsi ehkä siinä vaiheesa kun muutettiin tähän neliömääräisesti pienempään asuntoon - sillä nukkekoti on leikeissä edelleen mukana lähes päivittäin.

KidKraftilla on muuten paljon toinen toistaan upeampia nukkekoteja, leikkikeittiöitä ja mm. lasten kampauspöytiä. Jos olisi enemmän rahaa ja tilaa, mä varmaan hankkisin meille enemmänkin näitä KidKraftin isompia leluja, sen verran ihastuneita me ollaan oltu tähän nukkekotiin! En voi muuta kuin suositella näitä kaikille jotka nukkekodin ostamista harkitsevat.

Tunnetaifuuni Facebookissa

Monien muiden blogien tavoin, myös tunnetaifuuni löysi tiensä Facebookkiin, ja suoraan Tunnetaifuunin sivusta pääset tykkäämään >>tästä<<.

8. lokakuuta 2014

Sofian huone

Otsikon mukaisesti, seuraavaksi olisi tarkoitus esitellä teille Sofian huone. Se on tällä hetkellä kaikista keskeneräisin, mutta elän siinä toivossa että saadaan se jouluun mennessä laitettua ihan vimpan päälle. Harmittaa, että en tajunnut ottaa mitään ennen -kuvia, sillä tämä huone on kuitenkin omasta mielestäni kokenut sen suurimman muutoksen jo tässä vaiheessa.


Alkuun meillä oli tässä kohtaa neidin vanha, ikean minnen sänky. Sänky vei koko tilan pituudellaan, eikä se sopinut tähän uuteen huoneeseen millään tapaa. Koitin katsella paljon erilaisia puoliparvisänkyjä sekä sänkyjä joissa oli alla kiinteät säilytystilat, mutta voin kertoa että ei ollut helppoa! Jos löytyikin silmää miellyttävä sänky joka muuten täytti mun kriteerit, oli hinta liian suolainen ja/tai sänky liian iso pituudeltaan.
Sitten mä bongasin eräästä jenkkiläisestä blogista aivan mahtavan idean! Ikean mydal -kerrossängystä oli taituroitu loft bed pienellä tuunauksella, ja se oli mun mielestä ihan huikean hyvä idea. Kiireesti vilkaisin ikean sivuilta sängyn mitat ja oi kyllä, sen pitäisi mahtua juuri ja juuri paikoilleen! Niinpä me sitten tilattiin kyseinen sänky ja uusi patja.
Pari päivää meni kasatessa tuota sänkyä, eikä muuten ollut mikään piece of cake kun sänky on tosiaan mitoiltaan yhtä pitkä kuin huoneen leveys. Siinä se nyt kuitenkin on, ja sängyn alle saatiin nyt mukavasti tilaa lelujen säilytykseen. Alkuun olisin halunnut maalata sängyn valkoiseksi, mutta nyt kun olen jo tottunut tuohon koivun väriin, on se paljon parempi. Ja tärkeintähän on tietysti se, että myös Sofia tykkää uudesta sängystään..


Tässä toisella puolella huonetta oli ihan alkuaan järjettömän kokoinen liukuovinen kaappi, joka söi ihan hirveästi huoneen tilaa. Saatiin onneksi vuokranantajilta lupa purkaa se pintaremontin yhteydessä. Sijoitettiin tähän sitten Sofian vanha trofast säilytyskokonaisuus. Tarvittiin kuitenkin sitä kaappitilaa enemmän, joten sänkyä tilatessa tilattiin myös tämä uusi vaatekaappi. En ole ihan varma, että pidänkö siitä, mutta ainakin ollaan nyt saatu lakanat, pyyhkeet, sekä neidin vaatteet järjestykseen ja paikoilleen.
Nukkekoti ei ole jäämässä tuohon kaapin viereen, vaan siihen olisi tarkoitus kyhäillä Sofialle oma työnurkkaus, johon saisi neidin kaikki askartelutarvikkeet ynnä muut. Tila on vaan niin pieni, että sopivan työtason löytäminen ei ole ollut helppoa. Ikeassa olisi kyllä pari varteen otettavaa vaihtoehtoa, mutta en halua hätäillä tämän asian kanssa. Kunhan saadaan työnurkkaus kyhättyä kasaan, ruvetaan keskittymään huoneen varsinaiseen sisustamiseen. Ainakin tarvitaan uudet verhot sekä matto, ja seinille olisi tarkoitus ideoida jotakin pientä kivaa.

Tältä näyttää siis tällä hetkellä, mitä mieltä olette? :)

7. lokakuuta 2014

Mutta mihin katosi syyskuu?


Tänään mulla oli pitkästä aikaa hyvä ja energinen fiilis, sekä kaiken lisäksi vapaapäivä! Niinpä me lähdettiin kiertelemään Sofian kanssa lähimaastoa, ja nautittiin vain kahdenkeskeisestä kiireettömästä ajasta. Höpöteltiin niitä näitä, otettiin toisistamme hassuja kuvia, ja naurettiin mahat kippurassa.

Mä en edes muista, milloin viimeksi mulla on ollut aikaa pysähtyä paikoilleen, viettää kiireetöntä aikaa Sofian kanssa, ja nauttia ympärillä olevasta maailmasta. Ihan kuin sitä olisi kävellyt laput silmillä ja tulpat korvissa eteen päin. 
Sitä on ollut niin naimisissa töiden kanssa sieltä kesän alusta lähtien, että mä en osaa edes kertoa mitä muuta mä olisin muka tehnyt? Kuluneet kuukaudet on olleet henkisesti muutenkin raskaita, ja työ on sitten vienyt mun viimeisetkin energian rippeet. Mä olen ollut niin helvetin väsynyt, etten töistä päästyäni ole kyennyt muuhun, kuin tekemään ne aivan pakolliset kotityöt, jonka jälkeen mä olen kaatunut puolikuolleena sohvalle.

Onneksi töitä on enää 5 päivää jäljellä, jonka jälkeen me vietetään kyllä rento, stressitön, sekä toivottavasti aivan mahtava syysloma. Lataillaan vähän akkuja, -sekä nautitaan tästä syksystä ennen kuin se lipuu ohi silmien, että jaksaa taas kylmän ja pimeän talven yli. OHOI paremmat päivät, täältä tullaan!

22. syyskuuta 2014

Vaiettu ja vähätelty keskenmeno

    Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras


Nyt kun aikaa on jo hieman kulunut, sekä olen saanut asiaa jonkin verran käsiteltyä, haluaisin kirjoittaa muutamalla sanalla keskenmenosta. Niin yleinen, mutta niin vaiettu. Keskenmeno, jota helposti vähätellään, ja jota moni läpi käynyt tuntuu ehkäpä hieman häpeilevän.

Aijemmin blogiani lukeneet tietääkin, että mä olen kärsinyt vauvakuumeesta jo pidemmän aikaa (lue vähän enemmän tästä, jos kiinostaa). Poikaystävän kanssa sovittiin, oikeastaan melko lailla tasan vuosi sitten, että vauva saa luvan tulla jos on tullakseen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan, ja rupesin jo miettimään, että antaa olla, katsotaan sitten myöhemmin. Keskityin muihin asioihin, enkä uhrannut ajatustakaan mahdolliselle raskaudelle. Niinhän siinä sitten kävikin, että kaksi viivaa piirtyi testitikkuihin juuri silloin kun niitä vähiten odotti.


28.7 oli alkuun meikäläiselle tavallisen tylsä maanantai. Viikon verran olivat rinnat olleet todella arat, ja alavatsaakin juili. Kaikki oireet viittasivat kuukautisten alkamiseen, mutta ruokaostoksilla käydessäni nappasin kuitenkin raskaustestin, ihan varmuuden varalta ostoskoriin. Kun kotona testiin ilmestyi kaksi viivaa, olin mä varma siitä, että testi oli jotenkin viallinen. Tein vielä toisenkin, samalla lopputuloksella. Istuin ties kuinka kauan vessan lattialla hokien hiljaa itsekseni "ei hemmetti, mä olen ihan oikeasti raskaana". Sitä onnen tunnetta ei voi kuvailla sanoin! Niin pitkään ja hartaasti olin tätä toivonut, ja viimeinkin - Sofiasta tulisi isosisko!

Kerroin asiasta poikaystävälle heti kun hän pääsi töistä, ja meillä molemmilla oli aika epätodellinen olo. Olin niin onneissani, että kerroin asiasta myös mummolle ja äidilleni. Onnen tunnetta kesti ehkäpä sen kaksi päivää, kun se pelko iski. Tuli vain tunne, että kaikki ei tule menemään hyvin. Tunne, että tämä raskaus ei pääty onnellisesti. Pelkäsin aivan helvetisti, enkä oikein osannut olla enää raskaudesta iloinen. Keskustelin fiiliksistä muutaman läheisen ihmisen, sekä neuvolatädin kanssa, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mä stressaan ihan turhaan. Mun kaikki pelot olivat kuulema turhia.


Kului viikko plussaamisesta, ja olin yövuorossa. Silloin se sitten alkoi. Hyvin niukka, verensekainen vuoto. Koko loppu yö meni itkien. Aamulla soitin neuvolatädille, joka tietenkin sanoi, että se on ihan normaalia. Minäpä vain tiesin, että ei ole. Iltapäivällä alkoikin menkkamaiset kivut ja vuoto lisääntyi. Odottelin iltaan asti, kunnes päätin lähteä Lahteen meidän sairaalan päivystykseen.
Siellä odoteltiin aivan liian kauan, kunnes hoitaja antoi lisää särkylääkettä, ja ottivat multa verikokeet ja pissanäytteet. Lääkäri ei tuntunut ottavan mua ollenkaan tosissaan. Lääkäri, joka oli nainen, ja mahan koosta päätellen pian jäämässä äitiyslomalle. Kyseli vain, olenko varma ettei mulla ole sukupuolitautia, jonka lisäksi kokeili vatsanseutua pois sulkien kohdunulkoisen raskauden mahdollisuuden. Moneen otteeseen mä kysyin, että eikö ne voisi ultrata, ihan vain varmuuden vuoksi. Saataisiin tietää, että onko siellä kohdussa edes oikeasti mitään. En saanut vastausta. Moneen otteeseen mä kysyin, että onko kyse nyt keskenmenosta. En saanut siihenkään vastausta. Mut lähetettiin kotiin, kahden päivän saikkulapulla. Äiti oli onneksi mun tukenani. Päätettiin, että mennään yksityiselle lääkärille ultrattavaksi, ja varattiinkin yön tunneilla seuraavaksi päiväksi Helsinkiin yksityiselle aika, kun ei lähempänä enää ollut vapaita aikoja. En nukkunut yön aikana kovinkaan montaa tuntia.

Matka Helsinkiin kesti ikuisuuden. Lääkäri oli topakka, mutta ymmärtäväinen. Pääsin viimeinkin ultrattavaksi. Ja siellä se oli, juuri siellä missä sen pitikin olla! Viikoilla 6+2 ja syke oli vahva. Mä olin niin helpottunut, että en kyennyt muuta tekemään kuin itkemään hillittömästi. Mulla oli hetken aikaa niin huojentunut olo. Meille tulisi sittenkin vauva, ehkä. Lääkäri puhui uhkaavasta keskenmenosta, ja määräsi kahden viikon sairasloman. Pitäisi kuulema levätä, en saisi edes kaupassa käydä. Käytiin syömässä, ja jatkettiin matkaa kohti kotia. Kotiin päästessä kivut muuttuivat kuitenkin enemmän supistuksen omaisiksi, ja vuoto runsaantui. Siinä vaiheessa mä jo tiesin, että se oli siinä.

Seuraavana iltana menin meidän terveyskeskuksen päivystykseen ja kerroin päivystävälle lääkärille haluavani lähetteen meidän sairaalaan ultrattavaksi. Lääkäri oli vihainen siitä, miten mua oltiin siellä ensimmäisellä käynnillä kohdeltu, ja kehoitti mua tulemaan seuraavana aamuna heti päivystyksen auettua takaisin. Oli kuulema jo niin myöhä, että parempi nukkua kotona yön yli, ja lähteä vasta aamulla lähetteen kanssa kohti Lahtea.
Niin minä sitten tein. Sunnuntai aamuna sama lääkäri kirjoitti mulle lähetteen, ja taas matkattiin meidän sairaalan päivystykseen. Jälleen otettiin verikokeita, ja sitten taas odoteltiin. Kun pääsin viimeinkin ultrattavaksi, tiesin mä jo ennen kuin lääkäri sanoi mitään, että kohtu oli täysin tyhjä. Silti se tuntui niin helvetin pahalle. Oli vaikea käsittää, että siinä kohtaa missä vielä toissapäivänä meidän pikkuinen oli ollut, ei enää näkynyt yhtikäs mitään.

Pidin sairaslomani loppuun. Sofia oli mummolassa, poikaystävä töissä, ja mä makasin vain meidän kotisohvalla. Kuuntelin repeatilla Jenni Vartiaisen suru on kunniavieras -biisiä, ja itkin. Mä olin niin vihainen itselleni, meidän oman sairaalan hoitohenkilökunnalle ja oikeastaan, - ihan kaikille.
Neuvolastakaan ei paljoa tukea herunut. Sielläkin siirrettiin mun asiani toiselta tädiltä toiselle. Lohdutuksen sanoiksi sain heti keskenmenon jälkeen tilastollista faktatietoa keskenmenojen yleisyydestä, ja kuinka sitä vauvaa vaan ei oltu tarkoitettu teille. Ihan oikeasti, haistakaa jo paska. On siinä meillä terveydenhuollon ammattilaisia. Miten kukaan voi sanoa mitään tuollaista äidille, joka ei ole vielä kerinnyt edes käsittelemään tapahtunutta, vaikka puhuisi kuinka asiaa?

Jokainen käsittelee keskenmenon eri tavalla, mutta monelle se kuitenkin on konkreettinen menetys. Siten minä koin asian. Pitkään odotettu ja toivottu vauva, ei tulisikaan. Kaikki ne unelmat ja mielikuvat joita kerkesi syntyä heti positiivisen raskaustestin myötä, vietiin multa pois. Hetkellisesti tuntui siltä, että elämältä putosi pohja. Asiaa pahensi se, että omin silmin näin sen pienen ihmisalun sisälläni. Ja sitten, hetkeä myöhemmin sitä ei enää ollutkaan olemassa. Jonkin aikaa mä jo pohdin, että oliko kaikki vain mun omaa kuvitelmaani, mutta ei - mulla oli siitä mustaa valkoisella, että kaikki oli ihan totisinta totta.
Mulle tämä keskenmeno on suruprosessi, joka jatkuu edelleen. En mä koskaan kuvitellut, että keskenmeno olisi joku läpihuuto juttu, mutta surun ja kivun määrä on silti yllättänyt. Pikkuhiljaa mä olen tässä yhä enemmän ja enemmän sinut asian kanssa. Silti, vaikka mä olenkin jo hyväksynyt asian, mä olen ehkä hieman katkeroitunut. Niin moni muu, on ilmoittanut viime viikkojen aikana raskaudestaan. Niin moni, joilla on laskettuaika samoihin aikoihin kuin meillä olisi ollut. Ja mä vain mietin, että miksi he ansaitsevat sen onnen, mutta minä en? Miksi juuri minä, miksi juuri me? Miksi meille ei suotu sitä onnea?

Kaikesta huolimatta, arki rullaa taas, ja pahimman yli on jo päästy. Ensimmäiset kuukautisetkin tulivat ja menivät. Nyt olisi lupa yrittää uudelleen, mutta en tiedä haluanko enää. Entä jos sitä joutuu pettymään taas uudelleen?

14. syyskuuta 2014

There's no place like home

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt jo taas jonkin aikaa, ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin koko kesähän täällä blogin puolella on vietetty hiljaiseloa. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus herätellä tätä blogia, ja ihan ensimmäiseksi mä ajattelin vihdoin ja viimein esitellä teille hieman meidän uutta kotia.

Kun me ensimmäisen kerran päästiin katsomaan meidän yhteistä uutta kotia, oli kämppä suoraan sanoen aika hirvittävä. Puolipaneelit koristi jokaisen huoneen seinää, eivätkä tapetit olleet tältä vuosikymmeneltä. Kaikista kamalinta oli kuitenkin hirvittävät muovilattiamatot, jotka taisivat jokaisessa huoneessa olla vieläpä eri sorttia. Vuokraajat kuitenkin kertoivat heti ensi kättelyssä, että ovat päättäneet pintaremontoida asunnon ennen uusia vuokralaisia, ja siitähän se ajatus sitten lähtikin! Me päädyttiin itse remontoimaan tätä asuntoa yhteistuumin vuokranantajien kanssa, ja saatiin itse vaikuttaa mm. seinien väriin. Remontti tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta me päästiin muuttamaan! Melkein koko kesä tuli silti elettyä muuttolaatikoiden ja kaaoksen keskellä, sillä asunnon pohjaratkaisun ja neliömäärän takia ei saatu kaikkia vanhoja huonekaluja tänne sopimaan. Niinpä hommauduttiin suurimmasta osasta eroon, ja etsittiin uusia, sopivampia huonekaluja tilalle. Vihdoinkin ollaan saatu kaikki isoimmat ostoslistalla olevat hankittua, ja koti alkaa olla aika lailla valmis.


Tältä meillä nyt siis tällä hetkellä näyttää! Hyvin keskeneräistähän täällä vielä on. Vielä pitäisi asentaa parit lamput kattoon, lyhennellä verhoja, sekä maalailla vähän listoja. Lisäksi on tarkoitus hommata enemmän koriste-esineitä, sekä tauluja meidän paljaille seinille. Sofian huoneen kuvat jätin tästä postauksesta pois, sillä haluan esitellä sen erikseen. Tarkoitus olisi myös jossakin vaiheessa tehdä vielä videon muodossa postaus meidän kodista, josta saatte sitten vähän paremman kuvan tästä kokonaisuudesta, sekä näette ne kuvaamattakin jääneet nurkat. Hah! Mutta, mitäs tykkäätte? :)

LUKIJAT