Kaksplus.fi


22. syyskuuta 2014

Vaiettu ja vähätelty keskenmeno

    Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras


Nyt kun aikaa on jo hieman kulunut, sekä olen saanut asiaa jonkin verran käsiteltyä, haluaisin kirjoittaa muutamalla sanalla keskenmenosta. Niin yleinen, mutta niin vaiettu. Keskenmeno, jota helposti vähätellään, ja jota moni läpi käynyt tuntuu ehkäpä hieman häpeilevän.

Aijemmin blogiani lukeneet tietääkin, että mä olen kärsinyt vauvakuumeesta jo pidemmän aikaa (lue vähän enemmän tästä, jos kiinostaa). Poikaystävän kanssa sovittiin, oikeastaan melko lailla tasan vuosi sitten, että vauva saa luvan tulla jos on tullakseen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan, ja rupesin jo miettimään, että antaa olla, katsotaan sitten myöhemmin. Keskityin muihin asioihin, enkä uhrannut ajatustakaan mahdolliselle raskaudelle. Niinhän siinä sitten kävikin, että kaksi viivaa piirtyi testitikkuihin juuri silloin kun niitä vähiten odotti.


28.7 oli alkuun meikäläiselle tavallisen tylsä maanantai. Viikon verran olivat rinnat olleet todella arat, ja alavatsaakin juili. Kaikki oireet viittasivat kuukautisten alkamiseen, mutta ruokaostoksilla käydessäni nappasin kuitenkin raskaustestin, ihan varmuuden varalta ostoskoriin. Kun kotona testiin ilmestyi kaksi viivaa, olin mä varma siitä, että testi oli jotenkin viallinen. Tein vielä toisenkin, samalla lopputuloksella. Istuin ties kuinka kauan vessan lattialla hokien hiljaa itsekseni "ei hemmetti, mä olen ihan oikeasti raskaana". Sitä onnen tunnetta ei voi kuvailla sanoin! Niin pitkään ja hartaasti olin tätä toivonut, ja viimeinkin - Sofiasta tulisi isosisko!

Kerroin asiasta poikaystävälle heti kun hän pääsi töistä, ja meillä molemmilla oli aika epätodellinen olo. Olin niin onneissani, että kerroin asiasta myös mummolle ja äidilleni. Onnen tunnetta kesti ehkäpä sen kaksi päivää, kun se pelko iski. Tuli vain tunne, että kaikki ei tule menemään hyvin. Tunne, että tämä raskaus ei pääty onnellisesti. Pelkäsin aivan helvetisti, enkä oikein osannut olla enää raskaudesta iloinen. Keskustelin fiiliksistä muutaman läheisen ihmisen, sekä neuvolatädin kanssa, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mä stressaan ihan turhaan. Mun kaikki pelot olivat kuulema turhia.


Kului viikko plussaamisesta, ja olin yövuorossa. Silloin se sitten alkoi. Hyvin niukka, verensekainen vuoto. Koko loppu yö meni itkien. Aamulla soitin neuvolatädille, joka tietenkin sanoi, että se on ihan normaalia. Minäpä vain tiesin, että ei ole. Iltapäivällä alkoikin menkkamaiset kivut ja vuoto lisääntyi. Odottelin iltaan asti, kunnes päätin lähteä Lahteen meidän sairaalan päivystykseen.
Siellä odoteltiin aivan liian kauan, kunnes hoitaja antoi lisää särkylääkettä, ja ottivat multa verikokeet ja pissanäytteet. Lääkäri ei tuntunut ottavan mua ollenkaan tosissaan. Lääkäri, joka oli nainen, ja mahan koosta päätellen pian jäämässä äitiyslomalle. Kyseli vain, olenko varma ettei mulla ole sukupuolitautia, jonka lisäksi kokeili vatsanseutua pois sulkien kohdunulkoisen raskauden mahdollisuuden. Moneen otteeseen mä kysyin, että eikö ne voisi ultrata, ihan vain varmuuden vuoksi. Saataisiin tietää, että onko siellä kohdussa edes oikeasti mitään. En saanut vastausta. Moneen otteeseen mä kysyin, että onko kyse nyt keskenmenosta. En saanut siihenkään vastausta. Mut lähetettiin kotiin, kahden päivän saikkulapulla. Äiti oli onneksi mun tukenani. Päätettiin, että mennään yksityiselle lääkärille ultrattavaksi, ja varattiinkin yön tunneilla seuraavaksi päiväksi Helsinkiin yksityiselle aika, kun ei lähempänä enää ollut vapaita aikoja. En nukkunut yön aikana kovinkaan montaa tuntia.

Matka Helsinkiin kesti ikuisuuden. Lääkäri oli topakka, mutta ymmärtäväinen. Pääsin viimeinkin ultrattavaksi. Ja siellä se oli, juuri siellä missä sen pitikin olla! Viikoilla 6+2 ja syke oli vahva. Mä olin niin helpottunut, että en kyennyt muuta tekemään kuin itkemään hillittömästi. Mulla oli hetken aikaa niin huojentunut olo. Meille tulisi sittenkin vauva, ehkä. Lääkäri puhui uhkaavasta keskenmenosta, ja määräsi kahden viikon sairasloman. Pitäisi kuulema levätä, en saisi edes kaupassa käydä. Käytiin syömässä, ja jatkettiin matkaa kohti kotia. Kotiin päästessä kivut muuttuivat kuitenkin enemmän supistuksen omaisiksi, ja vuoto runsaantui. Siinä vaiheessa mä jo tiesin, että se oli siinä.

Seuraavana iltana menin meidän terveyskeskuksen päivystykseen ja kerroin päivystävälle lääkärille haluavani lähetteen meidän sairaalaan ultrattavaksi. Lääkäri oli vihainen siitä, miten mua oltiin siellä ensimmäisellä käynnillä kohdeltu, ja kehoitti mua tulemaan seuraavana aamuna heti päivystyksen auettua takaisin. Oli kuulema jo niin myöhä, että parempi nukkua kotona yön yli, ja lähteä vasta aamulla lähetteen kanssa kohti Lahtea.
Niin minä sitten tein. Sunnuntai aamuna sama lääkäri kirjoitti mulle lähetteen, ja taas matkattiin meidän sairaalan päivystykseen. Jälleen otettiin verikokeita, ja sitten taas odoteltiin. Kun pääsin viimeinkin ultrattavaksi, tiesin mä jo ennen kuin lääkäri sanoi mitään, että kohtu oli täysin tyhjä. Silti se tuntui niin helvetin pahalle. Oli vaikea käsittää, että siinä kohtaa missä vielä toissapäivänä meidän pikkuinen oli ollut, ei enää näkynyt yhtikäs mitään.

Pidin sairaslomani loppuun. Sofia oli mummolassa, poikaystävä töissä, ja mä makasin vain meidän kotisohvalla. Kuuntelin repeatilla Jenni Vartiaisen suru on kunniavieras -biisiä, ja itkin. Mä olin niin vihainen itselleni, meidän oman sairaalan hoitohenkilökunnalle ja oikeastaan, - ihan kaikille.
Neuvolastakaan ei paljoa tukea herunut. Sielläkin siirrettiin mun asiani toiselta tädiltä toiselle. Lohdutuksen sanoiksi sain heti keskenmenon jälkeen tilastollista faktatietoa keskenmenojen yleisyydestä, ja kuinka sitä vauvaa vaan ei oltu tarkoitettu teille. Ihan oikeasti, haistakaa jo paska. On siinä meillä terveydenhuollon ammattilaisia. Miten kukaan voi sanoa mitään tuollaista äidille, joka ei ole vielä kerinnyt edes käsittelemään tapahtunutta, vaikka puhuisi kuinka asiaa?

Jokainen käsittelee keskenmenon eri tavalla, mutta monelle se kuitenkin on konkreettinen menetys. Siten minä koin asian. Pitkään odotettu ja toivottu vauva, ei tulisikaan. Kaikki ne unelmat ja mielikuvat joita kerkesi syntyä heti positiivisen raskaustestin myötä, vietiin multa pois. Hetkellisesti tuntui siltä, että elämältä putosi pohja. Asiaa pahensi se, että omin silmin näin sen pienen ihmisalun sisälläni. Ja sitten, hetkeä myöhemmin sitä ei enää ollutkaan olemassa. Jonkin aikaa mä jo pohdin, että oliko kaikki vain mun omaa kuvitelmaani, mutta ei - mulla oli siitä mustaa valkoisella, että kaikki oli ihan totisinta totta.
Mulle tämä keskenmeno on suruprosessi, joka jatkuu edelleen. En mä koskaan kuvitellut, että keskenmeno olisi joku läpihuuto juttu, mutta surun ja kivun määrä on silti yllättänyt. Pikkuhiljaa mä olen tässä yhä enemmän ja enemmän sinut asian kanssa. Silti, vaikka mä olenkin jo hyväksynyt asian, mä olen ehkä hieman katkeroitunut. Niin moni muu, on ilmoittanut viime viikkojen aikana raskaudestaan. Niin moni, joilla on laskettuaika samoihin aikoihin kuin meillä olisi ollut. Ja mä vain mietin, että miksi he ansaitsevat sen onnen, mutta minä en? Miksi juuri minä, miksi juuri me? Miksi meille ei suotu sitä onnea?

Kaikesta huolimatta, arki rullaa taas, ja pahimman yli on jo päästy. Ensimmäiset kuukautisetkin tulivat ja menivät. Nyt olisi lupa yrittää uudelleen, mutta en tiedä haluanko enää. Entä jos sitä joutuu pettymään taas uudelleen?

14. syyskuuta 2014

There's no place like home

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt jo taas jonkin aikaa, ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin koko kesähän täällä blogin puolella on vietetty hiljaiseloa. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus herätellä tätä blogia, ja ihan ensimmäiseksi mä ajattelin vihdoin ja viimein esitellä teille hieman meidän uutta kotia.

Kun me ensimmäisen kerran päästiin katsomaan meidän yhteistä uutta kotia, oli kämppä suoraan sanoen aika hirvittävä. Puolipaneelit koristi jokaisen huoneen seinää, eivätkä tapetit olleet tältä vuosikymmeneltä. Kaikista kamalinta oli kuitenkin hirvittävät muovilattiamatot, jotka taisivat jokaisessa huoneessa olla vieläpä eri sorttia. Vuokraajat kuitenkin kertoivat heti ensi kättelyssä, että ovat päättäneet pintaremontoida asunnon ennen uusia vuokralaisia, ja siitähän se ajatus sitten lähtikin! Me päädyttiin itse remontoimaan tätä asuntoa yhteistuumin vuokranantajien kanssa, ja saatiin itse vaikuttaa mm. seinien väriin. Remontti tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta me päästiin muuttamaan! Melkein koko kesä tuli silti elettyä muuttolaatikoiden ja kaaoksen keskellä, sillä asunnon pohjaratkaisun ja neliömäärän takia ei saatu kaikkia vanhoja huonekaluja tänne sopimaan. Niinpä hommauduttiin suurimmasta osasta eroon, ja etsittiin uusia, sopivampia huonekaluja tilalle. Vihdoinkin ollaan saatu kaikki isoimmat ostoslistalla olevat hankittua, ja koti alkaa olla aika lailla valmis.


Tältä meillä nyt siis tällä hetkellä näyttää! Hyvin keskeneräistähän täällä vielä on. Vielä pitäisi asentaa parit lamput kattoon, lyhennellä verhoja, sekä maalailla vähän listoja. Lisäksi on tarkoitus hommata enemmän koriste-esineitä, sekä tauluja meidän paljaille seinille. Sofian huoneen kuvat jätin tästä postauksesta pois, sillä haluan esitellä sen erikseen. Tarkoitus olisi myös jossakin vaiheessa tehdä vielä videon muodossa postaus meidän kodista, josta saatte sitten vähän paremman kuvan tästä kokonaisuudesta, sekä näette ne kuvaamattakin jääneet nurkat. Hah! Mutta, mitäs tykkäätte? :)

LUKIJAT