Kaksplus.fi


27. marraskuuta 2014

Risteilyllä

Kylläpäs aika rientää! Me käytiin melkein pari viikkoa sitten Tukholman risteilyllä, ja ollaan siitä saakka kaikki kolme oltu suun pielet alas päin, kun arki on just nyt vähän tylsää ja tahdottaisiin jo pian uudestaan laivalle. Minäkin, vaikka risteilyn jälkeiset 5 päivää olivat ihan kammottavia, kun mua keinutti edelleen.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Jeremiaksen kanssa kahdestaan Saksaan muutaman mun sukulaiseni kanssa, mutta tultiin siihen tulokseen, että halutaan tehdä jotakin yhdessä perheenä, kun kesälläkin jäi kaikki kiva tekeminen vähemmälle mun kesätöiden takia. Niinpä me vaihdettiin suunnitelmaa, ja päädyttiin sitten lähtemään risteilylle Sofian ehdoilla. Meidän lisäksi matkaan lähti mun pikkuveli ja äiti, joka oli tietenkin aivan ihanaa, ja mahdollisti myös sen, että saatiin viettää hieman aikaa myös ihan kaksistaan.


Me haluttiin juurikin Silja Symphonylle sen palattua jonkin aikaa sitten telakalta uudistuksineen, ja eniten meitä kaikkia taisikin kiinnostaa tuo Silja Land. No ei ehkä ihan, mutta kun Sofian ehdoilla mentiin, niin aika paljonhan sitä aikaa tuli vietettyä Silja Landin puolella. Vaikka mä ehkä hieman ikävöin sitä ennen Promenadella sijainnutta merirosvolaivaa, oli tämä uusi Silja Land kyllä monin verroin monipuolisempi! Oli mm. maalausseinää, kiipeilypuuta, kiipeilyseinää, lego -työpajaa ja tietenkin pallomeret niin pienille kuin isoillekin. Sofia tykkäsi tietysti todella paljon, vaikka se vähän surikin sitä, ettei aikuisille ollut omaa pallomereä. Oltiinkohan me sitten niin surullisen näköisiä Jeremiaksen kanssa, kun sivusta seurattiin lasten telmimistä pallomeressä?


Saanko esitellä Neiti S:n, kenties tulevaisuuden muotibloggarin? Sofia halusi itsestään päivän asu -kuvia, ja tuo poseeraaminen sujuukin jo niin luonnollisesti, sekä huomattavasti paremmin kuin itse äidiltä.
On muuten taas niin tyypillistä mua, että itse bloggaajasta ei ole kuvan kuvaa. Paitsi äitini ottama yksi räpsäisy, jossa antaumuksellisesti ja todella epäseksikkäästi nuolen jälkiruokalusikkaani posket pullollaan piparkakkutiramisua, joka muuten oli aivan älyttömän hyvää! Buffetissa oli jo joulupöytä, ja oli niin ihanaa päästä jo herkuttelemaan kaikilla ihanilla jouluherkuilla. Hieman harmittaa, että käytiin buffetissa vain yhtenä päivänä. Se nimittäin taitaa olla mun henkilökohtainen paratiisini. Sofiastakin kuoriutui reissun aikana varsinainen kulinaristi! Lasten buffasta ei kelvannut kuin muutama ranskalainen, sillä kanat ja nakit jäivät lautasen reunalle. Sen sijaan neiti söi tyytyväisenä mm. mätiä, kaviaaria, graavilohta ja sinihomejuustoa. Tavallinen kotiruokakin on viime aikoina hieman tökkinyt, joten ehkäpä pitäisi heittäytyä hieman luovemmaksi keittiön puolella. Oon kyllä ylpeä ja iloinen siitä, että Sofia uskaltaa rohkeasti maistella uusia makuja, sekä tykkää myös tuollaisista ruoista joista lapset eivät niin kovin usein välitä.


Muutenkin jäi tämä kuvasaldo kyllä kovin suppeaksi tältä reissulta, kun kamera oli enemmän hytin puolella kuin kulki mukana. Ei kyllä oikeastaan edes haittaa. Oli ihan virkistävää laittaa kamera sivuun, ja keskittyä jatkuvan kuvaamisen sijasta yhdessä olemiseen. Meillä oli kaiken kaikkiaan tosi kiva reissu, ja toivottavasti mennään jo pian uudestaan!


PS. Viimeistä kuvaa katsoessa mulla rupesi soimaan päässä Celine Dionin My heart will go on, ja iski jo sellainen ällö romanttisuus fiilistely päälle. Hetken aikaa teki jo mieli katsoa Titanic, mutta sitten mä bongasin kuvan oikeasta reunasta tuon heijastuman tai minkä lie, ja nyt mulla jo pyörii erilaiset salaliittoteoriat ja Venäläiset sukellusveneet mielessä..

14. marraskuuta 2014

A beautiful body -haaste

Blogitekstin alkuperäinen julkaisupäivä 1.8.2013 klo 18:44

Suurelle osalle Suomen kansaa on jo varmaankin tullut tietoisuuteen kuinka kaunis, upea ja rohkea Minttu heitti blogisiskoilleen haasteen ilmoille. Muutaman päivän olen tässä koukuttuneena lukenut kymmenien eri naisten tarinoita vartaloistaan, enkä pystynyt joidenkin kohdalla pidättämään kyyneliä. Miten moni rohkea nainen onkaan tarttunut tähän haasteeseen, ja rohkeasti lisännyt itsestään kuvia tarinoiden kera. Olen suorastaan mykistynyt. On ollut myöskin lohduttavaa ja jollakin tapaa huojentavaa herätä siihen todellisuuteen, etten minä suinkaan ole ainoa jonka vartaloa raskaus on radikaalisti muuttanut.


Arastelin ensin hieman, mutta olihan minulla vanhassakin blogissa kuva arvistani joten rohkaistun ottamaan osaa tähän haasteeseen. Tässä minä nyt olen napa paljaana. Minä, arpeni ja ylimääräiset kiloni. Raskaus toi mukanaan 18 kiloa, joista suurin osa jäi sairaalaan. Siitä on jo neljä ja puoli vuotta. Koko tämän ajan paino on jojoillut sattuneista syistä, ja olen jo aikalailla luopunut toivosta, että mahtuisin niihin lempifarkkuihini, joita 18 vuotiaana ennen raskaaksi tulemista pidin. Toisaalta olen oppinut pitämään itsestäni hieman pyöreämpänä ja pehmeenä.
Arvet, ovat se suurin muutos kehossani, teepusseja muistuttavien rintojeni lisäksi. Näitä arpia löytyy niin mahasta, kyljistä, reisistä, käsivarsista, rinnoista, ja sieltäkin mistä ei kuvia oteta. Niitä on paljon. Olen katsonut peiliin ja itkenyt niin monta kertaa, että kerroista on mahdoton pitää minkäänlaista lukua. Kerran itkuisena poistin kaikki vanhat kuvat, missä näkyi sileä ja arveton vatsani. Olin kai tavallaan katkera. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut elämään vartaloni kanssa. Nämä arvet ovat nyt osa minua. Olen opetellut olemaan tyytyväinen itseeni, ja olen mielestäni onnistunut siinä hyvin. Olen tänä päivänä itsevarmempi kuin koskaan aijemmin, vaikka tietysti niitä huonojakin päiviä on. En kuitenkaan kaipaa enää entistä vartaloani, vaan tervettä ja hyvää itsetuntoa. Hyvinä päivinä olen jopa hymyillyt peilin edessä, ja pitänyt vatsaani söpönä. Ainakin se on persoonallinen.



Enää en välitä uimarannalla uteliaista ja kauhistuneista katseista, tai typeryyttään ilkeitä kommentteja laukovista ihmisistä. Miksi välittäisin ja antaisin tuntemattomien ihmisten vaikuttaa minuun? Riittää kun kelpaan Sofialle, poikaystävälle, muille läheisilleni, ja ennen kaikkea itselleni. Plus miinus kymmenen kiloa, ja kaikkine arpineni.


I am beautiful
No matter what they say
Words can't bring me down
I am beautiful
In every single way
Yes words can't bring me down
Oh no
So don't you bring me down today
- Christina Aguilera - Beautiful -

13. marraskuuta 2014

hot pot

Syksyisin ja talvisin mä rakastan erilaisia pataruokia, sekä keittoja, kaikkien itämaisten mausteisten ruokien lisäksi. Mä ajattelin nyt jakaa teille mun lempi hot pot -reseptin, jonka alunperin poimin noin kolmisen vuotta sitten talteen Mariannan blogista, ja jota sen jälkeen on syöty meidän perheessä hyvin hyvin usein. Joka syksy ja talvi, hieman erilaisina versioina, mutta perusaineet on kuitenkin pysyneet samana.


Ainekset;
naudanpaisti, punasipuli, sipuli, valkosipulinkynsiä, kesäkurpitsa, punainen paprika, muutama porkkana, oliiveja, kokonaisia herkkusieniä, tomaattimurska, kasvisfondi, ruokakerma ja oliiviöljy
Lisäksi vielä mausteita oman maun mukaan, mutta mä laitan valkopippuria, chilijauhetta ja ruususuolaa.

Aloitetaan!

Ruskista liha padassa, tai uunin kestävässä kattilassa. Käytä ihan reilusti oliiviöljyä. Paloittele sipulit isoiksi paloiksi, sekä porkkanat. Lisää ensin sipulit ja kuullota. Heti perään porkkanat sekä mausteet.
Kippaa joukkoon tomaattimurska (muttia tietysti hei), ja lorauta reippaasti kasvisfondia. Murskaa sekaan muutama valkosipulinkynsi, ja laita pata/kattila uuniin 175 asteeseen noin kahdeksi tunniksi.

Ota pata uunista, ja pilko sekaan paprika sekä kesäkurpitsa. Lisää valutetut herkkusienet, oliivit, sekä ruokakerma. Mä käytän milloin mitäkin maustettua ruokakermaa, mutta parasta on ollut tuo Valio Crean kippari savujuusto ruokakerma. 

Laitetaan kansi päälle, ja pata/kattila takaisin uuniin vielä noin 30 minuutiksi.


Ja valmista tuli! Tämä toimii hyvin riisin, mutta myös perunan kanssa. Maku vaan paranee entisestään uudelleen kuumennettaessa, ja tätä vois syödä vaikka monta päivää putkeen. Teenkin yleensä ison satsin kerralla, että tätä riittää sitten useammaksi päiväksi. Ja maistuu!

5. marraskuuta 2014

Pieleen menneitä ystävyyssuhteita ja draamavapaata elämää


Bring Me The Horizon - Drown

Suurin piirtein - tai oikeastaan melko tarkalleen noin vuosi sitten, mun ystäväpiiri pieneni huomattavasti. Ja voi sitä draaman määrää.. Väärinymmärryksiä ja selän takana puhumista, ihan jokaisen osalta. Kuulopuheiden ja sivullisten ihmisten sanomisilla oli enemmän paino-arvoa, eikä kaikille osapuolille suotu mahdollisuutta oman kantansa esille tuomiseen. Ei kuunneltu, ei edes haluttu. Tuomitaan, haukutaan ja arvostellaan. Välien poikki pistämistä, edes mainitsematta asiasta toiselle osapuolelle. Loppuen lopuksi yksi jätetään selityksiä vaille. Yksi suljetaan ulkopuolelle.

Se yksi olin minä.

Kesällä 2012
Kukaan ei viitsinyt mainita sanallakaan, eikä kenelläkään ollut pokkaa tulla kertomaan mulle suoraan, että haluaa katkaista välit kokonaan. Tämä kaikki selvisi mulle niin, että rupesin miettimään ja kyselemään milloin vietetään meidän jo perinteeksi syntyneitä Halloween bileitä. Siitä se vyyhti lähti sitten aukeamaan. Tai no ei oikeastaan, mua haukuttiin ja arvosteltiin niin ihmisenä kuin ystävänä, ja se siitä. Enpä hirveästi saanut sanottua omaa kantaani asioihin. Yritin kyllä, yritin vielä myöhemminkin. Yritin selvittää asioita, sekä hieroa sovintoa. Enää en jaksa yrittää..

Pitkään oli paha olla. Yksinäinen. Sitä oli antanut niin paljon paino-arvoa näille ystävyyssuhteille, että tällainen tuli niin sanotusti puun takaa. Ja sinne ne meni, useampien vuosien ystävyys kuin savuna ilmaan, ja samalla muutamat kaverisuhteetkin katkesivat kokonaan. Yksi oli Sofian kummi, toisesta olisin halunnut kummin seuraavalle lapselle. Molemmat ovat olleet Sofiallekin tärkeitä ihmisiä hänen elämässään. Toivottavasti pitävät tyttöön yhteyttä, edes hänen isänsä kautta.
Tavallaan tämä koko porukka vain käänsi minulle selkänsä. Sen jälkeen olen ollut ilmaa jopa kadulla - vastaan tullessa ei edes moikata. Muistan, että meininki oli tätä luokkaa joskus ylä-asteella, mutta enpä olisi uskonut, että joudun käymään läpi vastaavanlaista vielä aikuisiällä. Herranjumala, me ollaan kaikki reilusti täysi-ikäisiä!

En yritä saada itseäni näyttämään paremmalta kuin muut, mutta mielestäni minua ei tässä kohdeltu kovinkaan reilusti. Minä myönsin omat virheeni, ja olisin toivonut sitä samaa muiltakin.. Toisaalta, jos jonkun toisen ihmisen valheet menivät mun sanojeni edelle, niin ehkäpä se kertoo millaisia nämä ystävyys-suhteet ovat pohjimmiltaan olleet?
Tuntuu suoraan sanoen paskalta, että on niin monia vuosia luottanut näihin ihmisiin, ollut tukena ja auttanut asiassa kuin asiassa, ja loppuen lopuksi ne ystävyyssuhteet tuntuvat olleen täyttä valetta. Luulin, että näissä ystävyyssuhteissa oli enemmänkin - jotain syvällisempää, sen pelkän hauskan pidon lisäksi. Enää en ole niinkään varma.

Tietysti ikävöin kovasti muutamia ihmisiä takaisin elämääni, mutta nykyään koen olevani onnellisempi. Välirikot saivat minut pohtimaan ympärilläni olevia ihmisiä vielä enemmän, ja olen tämän tapahtumaketjun jälkeen tietoisesti karsinut elämästäni negatiivisia ihmisiä, sekä pyrkinyt draamattomampaan elämään. Voin kutsua vain muutamia ihmisiä enää oikeasti ystävikseni. Mutta niinhän sitä sanotaan, että laatu korvaa määrän - ilmeisesti myös ihmissuhteiden kohdalla.


Ajoittain tai oikeastaan aika usein, yksinäisyyden tunne valtaa edelleen mielen, sillä suurin osa ystävistäni asuu muualla. Välimatkasta huolimatta, pidemmällä asuvat ystävät ovat kuitenkin onneksi vain puhelinsoiton tai WhatsApp viestin päässä. Kun taas puhutaan kotikaupungistani, ei tarvita edes yhden käden kaikkia sormia niiden ystävien ja kavereiden laskemiseksi. Olon tekee vielä yksinäisemmäksi se, kun elämä pyörii suurimmalta osalta vain kodin, opiskelujen ja työn ympärillä. Ei siis ole mahdollista käydä vierailemassa kauempana asuvien ystävien luona läheskään niin usein kuin haluaisin.

Ensin olin turta, sitten surullinen. Suru vaihtui vihaksi, ja viha katkeruudeksi sekä välinpitämättömyydeksi. Loppuen lopuksi olen antanut anteeksi. Itselleni, sekä muille. Toiset ihmiset vain kuuluu menneisyyteen.

2. marraskuuta 2014

Muutama räpsy perjantailta


Perjantaina lähdettiin hieman extempore meiningillä Lahteen mun mummoni luokse. Vaikka mummo on asunut miehensä kanssa jo useamman vuoden Lahdessa, käydään me edelleen ihan liian harvoin kyläilemässä. Siinähän se aika vierähtikin tosi nopeasti jutellessa ja syödessä, ja jo aivan liian pian lähdettiin mummon kyydillä kotia kohti, tosin Karisman kautta.
Mä olin edellisenä iltana sattumalta netistä huomannut, että kauppakeskus Karisma juhlistaa 3-vuotis synttäreitään. Kauppakeskuksessa oli synttäreiden tiimoilta lapsille paljon kaikkea kivaa, kuten kasvomaalausta, ongintaa sekä pomppulinna. Mutta se THE juttu oli kuitenkin Hevisauruksen keikka! Neiti on fanittanut Hevisaurusta isolla äffällä oikeastaan jo yksi vuotiaasta lähtien, siitä saakka kun kuuli ensimmäisen kerran Hevisauruksen version kapteenikoukusta. Parin kesän takaisen keikan jälkeen on Sofia säännöllisin väliajoin kertonut haluavansa jo uudestaan Hevisaurusta katsomaan, joten olihan meidän mentävä. Mini minä oli onnellinen, ja päivänpäätteeksi sammui kuin saunalyhty, omaan sänkyyn päästessään.

Muutoin meidän viikonloppu onkin mennyt sitten ihan rauhallisissa merkeissä, kun skipattiin kaikki (ellei Sofian päiväkodin kemuja lasketa) halloween hömpötyksetkin tänä vuonna ihan suosiolla. Mä lupauduin eilen ja tänään töihin, joten aamut on menneet meidän vanhusten parissa, ja illat oon löhöillyt kotisohvalla näiden kahden bimbon kanssa. Kaikin puolin siis kiva ja rauhallinen viikonloppu, mutta onneksi huomenna on jo taas maanantai.