Kaksplus.fi


31. tammikuuta 2016

Suut kiinni & näpit irti

Raskaana ollessa yksityisyys ja oma tila ovat täysin vieraita käsitteitä. Ihmiset tulevat iholle, taputtelevat ja paijaavat mahaa lupaa kysymättä, ja kertovat mukamas hyviä vitsejä mahan kasvusta. Suurin osa niistä liittyy yleensä siihen, kuinka hyvin sinä olet syönyt. Tai sitten ihmetellään, että onko sieltä muka ihan oikeasti tulossa vain yksi vauva, koska sähän näytät siltä kuin odottaisit kolmosia!
Odotus ei muuten missään nimessä ole vain sinun ja puolisosi asia, vaan myös koko lähisuvun. Eipäs vaan koko suvun, ja kaikkien puolituttujenkin. Tuntemattomienkin. Siis ihan kaikkien, jopa sen lähikaupan kassaneidin ja naapurin sedän, joka on ruvennut kiinnittämään enemmän huomiota kasvavaan rintavarustukseesi.
Ja eihän se jää edes siihen. Oli kyse sitten mistä tahansa raskauteen, tai tulevaan vauva-arkeen liittyvästä asiasta, niin aina löytyy joku joka on auliisti jakamassa omia neuvojaan ja kokemuksiaan vaikka et niitä välttämättä edes haluaisi kuulla. Ja teit niin tai näin, teet jonkun mielestä aina kaiken väärin. Ja sehän myöskin kerrotaan sinulle pikimmiten, yleensä vielä tökerösti töksäyttäen. Että kyllä sitä vähemmästäkin raskaana ollessa nutturaa kiristää.


Mehän olimme aluksi ajatelleet, että pidetään vauvan sukupuoli salaisuutena syntymään asti. Kaikista kivointahan olisi ollut pitää ihmisiä jännityksessä jopa ristiäisiin asti, ihan vain siksi koska emmehän me ole tilivelvollisia asiasta kertomaan jokaiselle vastaantulevalle henkilölle.
Teinkin asian hyvin selväksi monille, että sitä sukupuolta me emme kerro, vaikka se rakenneultrassa selviäisikin. Sitten sainkin kuulla, kuinka mekään emme saisi ottaa siitä selvää. Odotusajasta katoaisi mukamas kaikki jännitys. Jännempää olisi jos kukaan ei sitä tietäisi. Asiasta jopa suututtiin minulle. Vedottiin siihen, että kukaan ei voi ostaa vauvalle yhtikäs mitään jos emme kerro sukupuolta. Ilmeisesti kaikki neutraalit vauvanvaatteet ja tarvikkeet ovat päässeet maailmasta loppumaan...?
Rakenneultran jälkeen me päädyttiin sitten kuitenkin rakkaudenhuumassa kertomaan, että meille tulee pieni prinsessa. Osa heistä jotka olivat tietoa etukäteen jo kärttyneet, olivatkin täysin epäkiinnostuneita asiasta. Oliko tyttölupaus niin kova pettymys, vai mistä oikein kiikastaa? Kerrottiin sukupuolesta myös facebookissa, ettei tarvitse kaikkia kauempana asuvia sukulaisia ja ystäviä soitella läpi. Siinä sitten eräs vanhempi naishenkilö totesi, kuinka tämä sukupuolen etukäteen tietäminen nyt onkin mukamas harvinaista, ja toivoteltiin nyt kuitenkin hyvää odotus aikaa. Kun hieman näreissäni ihan kohteliaasti vastasin, että meidän elämässä on muutenkin ihan tarpeeksi jännitystä, ja harvinaisempaa se tänä päivänä on, että sukupuolta ei haluta tietää etukäteen, sain minä toiselta vanhemmalta naishenkilöltä palautetta siitä kuinka he eivät yhdenkään lapsen kohdalla missään nimessä halunneet sitä sukupuolta tietää. Lääkäriä ihan kehoitettiin olemaan kertomasta. No jaa, minäpäs oikein kehoitin kätilöä sen sukupuolen meille kertomaan. Haittaaks se?

Lähipiirissä on tällä hetkellä aika paljonkin pieniä lapsia. Näinpä minä olen sitten useammalta taholta saanut kuulla, että eihän meidän edes tarvitse, eipäs vaan emme saa ostaa mitään uutta meidän tulevalle vauvalle, sillä mehän saadaan kaikki käytettynä! No just. Ensinäkin, suurin osa lähipiirin lapsistahan on poikia, yhtä pientä prinsessaa lukuun ottamatta. Toisekseen, vaikka minä kiitollisena kyllä otan vastaan pieniä vauvanvaatteita sekä tarvikkeita, kyllä minä haluan ja minulla myöskin on oikeus ostaa lapselleni myös uusiakin vaatteita. Minä kierrätän kyllä mielelläni, mutta esimerkiksi pinnasängyn patja, ja imetystyyny ovat olleet sellaisia, että olen ne halunnut ihan uutena ostaa. Tämä ei ole ollut kaikkien mieleen, vaan eräät ovat ajatelleet sen olevan turhaa rahan tuhlausta, kun ilmaiseksikin saisi. 
Ja jälleen olen saanut kuulla sitä samaa vanhaa virttä kuinka on ihan turhaa ostaa sitä suun tätä, ja pienet vaatteet varsinkin kannattaa jättää kokonaan ostamatta. Aijempaan kokemukseeni nojaten, kyllä minä tälläkin kertaa aijon ostaa/olen ostanut useammankin 56 senttisen vaateparin. Esikoinenkin oli niin siro ja kova pulauttelemaan, että pienet vaatteet meni pidempääkin, ja pyykkiä tuli päivittäin ihan riittävästi. Anteeksi nyt vain, jos en siis halua pukea meidän vauvaamme ylisuuriin vaatteisiin.. 

Moni myöskin tuntuu unohtaneen, että hei, minulla tosiaan on jo yksi lapsi ennestäänkin. Vaikka Sofian vauva-ajasta onkin jo aikaa, kyllä minä uskon meidän pärjäävän oikein hyvin ilman sen suurempia neuvoja vanhemmuuteen liittyen. Ei Jeremiaskaan mikään hölmöläinen ole, ja kyllä minä sitten kädestä kiinni pitäen neuvon miten päin vaippa vauvalle puetaan, jos sen kanssa näyttää olevan ongelmia. Saataisiinko me siis hoitaa meidän perheen asiat juuri niin kuin me halutaan, ja sen mukaan mikä meistä parhaimmalle tuntuu?

PS. Jotta kukaan ei nyt loukkaantuisi, niin huolimatta hetkellisistä vitutuskäyrän nousuista kyseisten tilanteiden kohdalla, on tämä postaus kirjoitettu osittain pilke silmäkulmassa. Kuivahuumori ja sitä rataa. Älkää ottako niin tosissanne.

29. tammikuuta 2016

Raskausviikko 37+0

Kreisiä! Vauva on nyt täysiaikainen ja laskettuun aikaan on enää 21 päivää jäljellä. Vauvahan voi siis syntyä jo milloin tahansa. Enkä mä ole vielä uhrannut edes ajatustakaan sairaalakassin pakkaamiselle, joten ehkäpä viimeistään nyt olisi aika hoitaa sekin alta pois, niin sittenhän tässä ollaan jo melko valmiita vauvan tuloon. Vaipat ja tuttipullot ovat kylläkin vielä kaupassa, sekä vaipparoskis ostamatta. Niin, ja ne vaunut eivät ole vielä saapuneet, mutta muuten kaikki onkin jo melko pitkälti valmiina ja ne ihan pakolliset hankinnat hoidettu. Huh, mikä helpotus!


Maanantaina oli viimeinen lääkärineuvola, ja kaikki on hyvin. Vauva on pysynyt raivotarjonnassa, mutta ei ole vielä laskeutunut alas. Paikatkin olivat pehmenneet, joten supistuksista kärsiminen ei siis aivan turhaa ole ollut, vaikka paikat ovatkin edelleen kiinni ja kohdunkaulakaan ei ole lyhentynyt milliäkään. Mun tuurilla tämäkin beibi menee reippaasti yliaikaiseksi, tai siihen mä rupean ainakin jo henkisesti valmistautumaan. Edessä on siis viimeiset, ne kaikista pisimmät ja tuskallisimmat viikot.

Kuinka pitkällä: Tänään 37+0, mutta kaikki mitat on otettu 36+4

Paino: +12,6kg lähtöpainoon tällä hetkellä. Lisää ei kyllä enää tarvitsisi tulla!

Muut arvot: RR 131/82. SF-mitta 33cm. Hemoglobiinia ei tällä kertaa mitattu, mutta viime käynnillä viikko sitten se oli noussutkin 120! Oikein hyvä homma.
Verensokeria seurasin tuossa tiiviisti viikon verran, ja pidin ruokapäiväkirjaa. Viikon ajalta tuli vain yksi poikkeava arvo, mutta se riitti siihen, että loppuraskauden ajan mittaan kahtena päivänä viikossa aamusta iltaan verensokeria. Lievästi sanottuna ärsyttää, sillä poikkeavia arvoja ei muuten ole ollut, ja tiedän sen yhden ainoan poikkeavan johtuvan vain siitä, että söin, kävin nukkumaan ja heräsin syömään uudelleen. Kulutus oli tuona päivänä aivan minimissään. Noh, ei auta valittaa, näillä mennään eikä niitä viikkoja tässä toivottavasti enää montaa ole edessä. 

Vaivat: Turvotus kasvoissa ja käsissä on ihan järkyttävää. Jalat eivät enää onneksi turpoa kovinkaan paljoa, vaikka mielummin mä tämän kasvojen turpoamisen sijasta ne turvonneet jalat ehkä ottaisin.. Lisäksi minusta tuntuu, että enää ei hirveästi löydy ruokia jotka eivät närästäisi, ja jotka saisin nieltyä irvistelemättä. Alkuraskauden nirsous teki myös muuten paluun.. Tuntuu että kaikki ällöttää. Tai ainakin kaikki mikä ei närästä, ällöttää. Ja mikä närästää, ei ällötä. Ei kivaa. Ja tähän närästykseen ei muuten mitkään lääkkeet, maitotuotteet tai ruokasooda+vesi seokset auta. Lisäksi iskias vaivaa ja liitoskivut on kamalia.

Mieliala: Ailahtelevainen, mutta jokseenkin tyyni. Rauhallisempi mä olen viime aikoina ollut kuin vielä kertaakaan tämän raskauden aikana. Toisella hetkellä olen kuitenkin lopen kyllästynyt ja väsynyt raskaana olemiseen, ja hetken päästä mä kuitenkin vielä nautin tästä kaikesta, tai jännitän lähestyvää synnytystä niin paljon, että mielummin pysyisin raskaana lopun elämääni.

Uni: Niin mikä? Päivisin väsyttää ja uni maistuisi, mutta heti kun ilta tulee ja sitä saisi hyvillä mielin käpertyä lämpimän peiton alle nukkumaan, nukahdan mä ehkä tunniksi tai pariksi, ja sitten jo herään ihan pirteänä kuvitellen että on jo aamu. Yöt on siis todella katkonaisia, ja heräämisien välissä on todella vaikeaa saada enää unen päästä kiinni. Taitaa kroppa jo valmistautua niihin tuleviin yöheräämisiin..

Odotan: Lähtöä synnärille. Mun unelma vaunujen saapumista. Maanantaita ja kangaskaupoille lähtemistä, sillä mä päätin ryhtyä uhkarohkeaksi ja ommella vauvalle babynestin ihan itse.

16. tammikuuta 2016

SYPE

Meillä oli viime viikolla sype käynti, eli käytiin synnärillä kätilön kanssa keskustelemassa mun peloistani liittyen lähestyvään synnytykseen. Ja onneksi käytiin, vaikka välillä jo mietin että antaa olla, sillä keskustelu kätilön kanssa teki kyllä hyvää, ja minä ainakin poistuin sairaalan ovista hieman keveimmin mielin. Mikä mua sitten niin kovasti siinä synnyttämisessä pelottaa?

Liki 7 vuotta sitten Sofian synnytys sujui ihan hyvin. Itse synnytys oli suhteellisen nopea, eikä paikat revenneet levälleen niin kuin mua oltiin etukäteen peloteltu. Mutta siinä ne ainoat positiiviset kokemukset siitä synnytyksestä onkin. Kokonaiskuvasta on jäänyt todella paska maku suuhun, ja luotto meidän sairaalaa kohtaan on ollut aika lailla nollassa siitä lähtien. Siitä syystä mä halusinkin lähetteen pelkopolille, että pääsisin purkamaan vanhat asiat sairaalan henkilökunnan kanssa, eikä tarvitsisi kantaa niitä vanhoja mörköjä mukana tulevaan synnytykseen.


Mitä silloin 7 vuotta sitten oikein tapahtui?
Koko tarinaa en lähde kirjoittamaan, sillä kyseiset pari viikkoa olivat rehellisesti sanottuna elämäni pisimmät ja vaikeimmat viikot. Niistä puhuminen saa yhä edelleen monia tunteita nousemaan pintaan. Mutta lyhkäisyydessään ja asiallisesti sekä yksiselitteisesti kerrottuna homma meni näin.
Mun ylitseni käveltiin monessakin asiassa enkä koe, että minua olisi kuunneltu ollenkaan, eikä toiveitani otettu huomioon. Mä olen saanut lääkkeitä joita en missään nimessä olisi halunnut. Aikamoisessa lääketokkurassa mä taisin ollakin lähes koko toimituksen suhteen, sillä muistikuvat synnytyssalistakin on lähes nollassa. Varmasti mun kovalla flunssallanikin oli osuutta asiaan, mutta kuitenkin.
Sofia vietiin välittömästi virvoittelemaan virvoitushuoneeseen, ja kului monta tuntia ennen kuin meille kerrottiin yhtikäs mitään. Pikaisen ensikohtaamisen jälkeen vietettiin sitten 8 päivää eri osastoilla, täysin erossa toisistamme. Tälle ei ollut oikein mitään perusteltua syytä, että miksi mä en saanut käydä edes tapaamassa omaa lastani. Näiden kahden osaston välillä oli lievästi sanottuna pahoja ongelmia tiedonkulun suhteen, eikä kukaan oikeastaan tiennyt mistään mitään. Tuon kahdeksan päivän aikana juttelin kolmen eri lastenlääkärin ja useamman hoitajan kanssa, eikä mulle siitäkään huolimatta selvinnyt missään vaiheessa se, että mitä tutkittiin ja miksi. Mikä mun lapsellani oli hätänä, ja mikä oli syy siihen, etten saanut häntä vierihoitoon. Vasta muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä mä sain vihdoinkin tietää että mikä oikein oli homman nimi, kun epikriisi tipahti postiluukusta. Koko sairaalassa olon aikana ei kukaan saanut kerrottua minulle sanallakaan, eikä kukaan tarjonnut mulle esimerkiksi mahdollisuutta käydä synnytyksen jälkimaininkeja läpi kätilön, tai kenenkään hoitajan kanssa. Sitä oltiin ihan tyhjän päällä ja yksin.

Kaikki se mitä tuon kahden viikon aikana tuli koettua, jätti syvät jäljet. Kaikista pahinta oli elää koko se aika epätietoisuudessa ja erossa omasta lapsestaan. Kun mä vihdoin ja viimein sain lapseni syliin, oli mun ensinäkin vaikea uskoa sitä todeksi. Välistä mä muistan epäilleeni, että onkohan se edes oikeasti minun.
Koko vauvavuosi menikin sitten sumussa kulkien, eikä mulla olisi kyseisestä vuodesta mitään muistikuvia ilman valokuvia. Vuosi oli minulle henkisesti vaikea, ja veikin melkein vuoden, että sain muodostettua kunnollisen kiintymyssuhteen omaan lapseeni. Ihan kamalaa ajatella ja sanoa tällaisia asioita ääneen, mutta niin se vain on.
Jälkikäteen olen saanut pahoitteluita neuvolastakin, ettei minun synnytyksen jälkeiseen masennukseeni puututtu lujemmin. Asia vähän niin kuin sivuutettiin neuvolassakin kokonaan. Meillä kyllä kävi perhetyöntekijä, mutta ei siitä ollut sellaista apua/hyötyä mitä mä olisin ehkä kaivannut. Niin moni asia meni pieleen, että väkisinkin itkettää.

En siis pelkää varsinaista synnytystä, vaan sitä, että kaikki tämä aikaisempi toistuu. Mä olen niin katkera kaikille niille äideille, jotka heti lapsen synnyttyä saavat pienokaisensa rinnalle. Minäkin haluaisin kokea sen. Pelottaa, että tälläkin kertaa jokin menee pieleen, ja se jää kokematta. Tai mitä jos minua ei taaskaan kuunnella, eikä mun toiveitani oteta huomioon? Entä jos vauvalla on jokin hätänä ja meidät jätetään täysin pimentoon?
Mä olen luonut itselleni tulevasta synnytyksestä lukuisia kauhuskenaarioita, ja mm. pelkkä ajatuskin jonkin pieleen menemisestä ja sektion mahdollisuudesta nostaa kylmän hien pintaan. Jotenkin on vaikeaa olla ajattelematta tulevaa, ja uskoa siihen, että asiat sujuisivat tällä kertaa paremmin. Sitä vain kuvittelee, että totta kai mun tuurillani kaikki menee vielä paskemmin.


Sype käynti kuitenkin rauhoitti mun mieltäni jonkin verran. Musta on huojentavaa tietää, että siellä on nyt koneella kaikki mun toiveeni mainittuna, ja vieläpä painotetaan kohtaa äidin ja lapsen välinen vuorovaikutus. Keskusteltiin kätilön kanssa myös kiireellisen, sekä hätäsektion eri vaiheista ja mahdollisista syistä miksi leikkaukseen voidaan päätyä. Itkuhan siinä pääsi pelkästä ajatuksesta, mutta toisaalta oli hyvä kuulla kaikki faktat, ja niitä on nyt kotona voinut käsitellä kaikessa rauhassa. Keskustelun lisäksi me käytiin vielä katsomassa mm. synnytyssali sekä virvoitushuone, mikä oli tosi hyvä juttu. Ei se sali ollutkaan niin pelottavan ja ahdistavan tuntuinen kuin mä muistin/kuvittelin. Hyvä oli myöskin nähdä miltä se virvoitushuonekin näyttää, jos vauva tarvitsee apua. Siinä vaiheessa ainakin tiedän, että mihin vauva on tällä kertaa viety, ja mitä siellä mahdollisesti tehdään.

Ehkä mä selviän tästä.
Ehkäpä kaikki menee tällä kertaa hyvin, ja saan kokea onnistuneemman synnytyksen.

Ehkä.

6. tammikuuta 2016

Raskausviikko 33+5

Maanantaina oli jälleen neuvola. Niinhän siinä sitten kävi, että paino on edelleen liian kovassa nousussa, ja tämän viikon sunnuntaina aloitan kuusi päivää kestävän sokerien mittauksen, ja katsotaan napsahtaako sieltä tähän kaiken muun kivan päälle vielä radikin. Toivottavasti ei! Mä kyllä uskon vahvasti siihen, että viime aikainen kova painon nousu johtuu liikunnan puutteesta. Välistä vaan on jo kivut sitä luokkaa, että ei oikeasti enää kykene liikkumaan enempää kuin on pakko. Toisaalta, mulle on myös iskenyt ihan hirvittävä ja jatkuva janon tunne, eli ei se radikaan ole kyllä kokonaan pois suljettu. Kahden viikon päästä sen sitten tietää!
Oli muuten ihana neuvola reissu, sillä mä pääsin ihan odottamatta kurkkaamaan vauvaa, kun ultrattiin pikaisesti. Siellä se meidän pieni prinsessa köllötteli tyytyväisenä raivotarjonnassa sydän läpättäen. Hankalastihan siinä mitään enää näkyi kun ei vauva mahtunut kerralla koko kuvaan, mutta nenän päästä voisin sanoa, että äitinsä nenän on tainut saada.


Kuinka pitkällä: 33+5

Paino: +2,2kg edellisestä neuvolakäynnistä ja yhteensä +10,7kg lähtöpainoon.

Muut arvot: RR 114/79. Sf-mitta 30cm. B-Hb 105, mutta väitän tämän olevan erheellinen tulos, sillä rautakuuri on päällä yhä edelleen, ja olo on ollut huomattavasti virkeämpi sen myötä.

Muutokset vartalossa: Maha tuntuu muuttavan muotoaan ihan koko ajan, sen lisäksi että se on tietysti kasvanut ihan hurjaa vauhtia. Yhden uuden raskausarvenkin olen sattumalta löytänyt itsestäni.

Vaivat: Turvotus ja närästys aina vain. Mahakin on nykyään ihan koko ajan tiellä. Rinnatkin vuotavat koko ajan, ja oli pakko ottaa liivinsuojat jo käyttöön. Lisäksi harkkasupistukset ovat lisääntyneet huomattavasti. Kiva kävellä kun maha on kuin betonia ihan non-stoppina.

Mieliala: Turhautunut ja odottavainen. Mä rupean olemaan jo niin kyllästynyt tähän olotilaan kun tuntuu siltä, että mikään ei ole missään vaiheessa hyvin. Koko ajan joku vaivaa tai paikkoja kolottaa, mutta eipä tässä ole enää montaa viikkoa jäljellä. Joten kaikesta huolimatta yritän nauttia tästä, sillä jossakin vaiheessa tätä kaikkea tulee kuitenkin ikävä. Noin muuten ja yleisesti ottaen olo on kyllä ihan positiivinen.

Uni: Nukkuminen on nykyään vaikeaa. Herään joka ikinen kerta kun vaihdan asentoa (koska liitoskivut ja iso maha), ja hyvän asennon löytäminen vie aina ikuisuuden. Vasemmalla kyljellä nukkuessa herään aina käden puutumiseen, selällään ei pysty olemaan ollenkaan, ja oikealla kyljellä nukkuessa herään huomattavasti useammin käymään vessassa. Siellä vessassa nyt tulee ravattua muutenkin joka yö vähintään sen 5 kertaa. Pahimmillaan 15.

Odotan: Tällä hetkellä on oikeastaan vaikea odottaa enää mitään muuta, kuin meidän vauvan syntymää.

Muuta: Meillä on huomenna edessä pelkopoli, ja mua hieman jännittää! Itse synnytys ei mua niinkään pelota paitsi tietysti siltä osin jos tuleekin jotakin komplikaatioita. Mutta Sofian synnytyksestä ja mitä sen jälkeen tapahtui jäi mulle niin huono fiilis, että tällä hetkellä luotto meidän sairaalaa kohtaan on aika nollassa. Tämän käynnin tarkoitus on siis saada rakennettua sitä luottamusta uudelleen. Vähän mä olen kyllä epäileväinen, mutta yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja pitä mielen avoimena. Sofian synnytyksestäkin on jo sen verran aikaa, että henkilökuntakin on varmaan ihan hyvin kerennyt tässä vaihtumaan vuosien aikana. Ainakin mä syvästi toivon niin.

3. tammikuuta 2016

Haaveita, tavotteita & odotuksia vuodelle 2016

Viime vuonna mulla oli yksi ainoa lupaus uudelle vuodelle, ja sekin lupaus oli suunnattu Sofialle. Mä nimittäin lupasin, että lopettaisin tupakoinnin. Taisin siis onnistua pitämään uuden vuoden lupaukseni ensimmäistä kertaa elämässäni.
Tänä vuonna mä en aio tehdä mitään konkreettisia lupauksia uudelle vuodelle. Yleensä ne uuden vuoden lupaukset kuitenkin unohtuu hyvinkin äkkiä, ja vuoden lopusta on sitten turhan takia paha mieli, kun ei ole näitä lupauksiaan pitänyt.
Kuitenkin miettiessäni tätä alkanutta vuotta, ja pohtiessani mitä se mahtaa tuoda tullessaan, herää minulla paljon haaveita, odotuksia ja tavotteita vuoden 2016 suhteen. Niinpä minä kirjoitin niistä joitakin ylös, ja vuoden päästä voidaan sitten katsoa miten meni. Minulla ei ole millään muotoa hajuakaan siitä, että missä määrin nämä tulevat nimittäin toteutumaan. Haaveilu ja unelmointi on kuitenkin hyvästä, ja tavoitteitakin on aina hyvä olla. Kunhan muistaa pitää ne jalat maassa, vaikka muuten leijailisi pilvilinnoissa.

Vuonna 2016...


...ei varmaankaan ole yllätys, että eniten odotan meidän vauvan syntymää. Pikku hiljaa synnytys on ruvennut jännittämään yhä enemmän ja enemmän. Toivon tietysti, että synnytys sujuisi hyvin. Vauva ja minä päästäisiin sairaalasta mahdollisimman pian kotiin, ja päästäisiin aloittamaan ihan uudenlainen arki meidän perheen kesken. On vaikeaa löytää sanoja kuvaamaan tätä onnen ja rakkauden määrää, mitä mä tunnen tätä sisälläni kasvavaa pientä ihmistä, ja tietysti esikoistani ja avopuolisoani kohtaan. Jollakin tapaa ajattelen tämän vauvan olevan myös eräänlainen yhdistävä tekijä meidän perheessä. Että vauvan syntymän myötä, meistä kaikista tulee ihan oikeasti perhe. Vaikka tietysti me ollaan sitä jo nytkin, hieman toisella tapaa vain.


...yksi tavotteistani on panostaa enemmän blogin ylläpitämiseen. Mua niin harmittaa, että päivitystahti on ollut jo pidemmän aikaa aivan onneton, ja väli postauksien välillä on ollut aivan liian pitkä. Mä edelleen kyllä nautin kovasti blogin pitämisestä ihan kaikin tavoin, mutta jostakin syystä se inspiraatio on ollut aivan hukassa. Kuvaaminen on tuntunut hankalalta, ja kamera on jäänyt useammin kotiin kuin ollut mukana. Eikä ole ollut lainkaan tavanomaista, että yrittäessäni kirjoittaa uutta tekstiä, on aikaa kulunut eniten tyhjän tekstiosion tuijottamiseen, ja tekstin yhä uudelleen ja uudelleen deletoimiseen. Pikku hiljaa se kipinä tätä harrastusta kohtaan on alkanut kuitenkin taas löytyä. Sitä paitsi olen edelleen sitä mieltä, että blogi on mitä mainioin tapa taltioida muistojaan ylös tänä päivänä. Ennen mä kirjoitin päiväkirjaa, ja se päiväkirjan pitäminen on vaihtunut blogin pitämiseen.

...harrastuksista puheen ollen, toivoisin löytäväni jonkin uuden kivan harrastuksen itselleni. Mä kaipaan sitä jotakin omaa juttua, jonka parissa voisi viettää aikaa. Oon pyörittänyt tätä ajatusta jo pitkään mielessäni, mutta vielä toistaiseksi en ole keksinyt, että mitä se voisi olla. Jotakin kodin ulkopuolella olevaa, se on varmaa. Mitkään ryhmäliikunnat tai tanssitunnit eivät kuitenkaan liiemmin houkuttele. Aika sen näyttää, mutta toivottavasti jokin uusi kiva harrastus tulisi pian vastaan!

...aijon myös panostaa enemmän valokuvaamiseen. Ei se kuvaaminen ole ihan sama asia kuin pyörällä ajaminen, että kun sen kerran oppii niin aina muistaa. Nimittäin tämän ajan kun kamera on ollut lähinnä kaapin päällä pölyttymässä, musta tuntuu että olen unohtanut kaiken mitä tulee manuaaliseen kuvaamiseen. Ja koska vauva, niin tottakai mä haluan ottaa ihania, tunnelmallisia kuvia muistoksi vauvavuodesta. Joku valokuvauskurssi vois olla oikeastaan aika kiva juttu!


...pyrin siihen, tai ainakin toivon, että synnytyksen jälkeen löytäisin taas ilon liikunnasta. Ensisijaisesti haluan kohottaa omaa yleiskuntoani, eikä ylimäärtäisten kilojenkaan karistaminen olisi yhtään sen pöllömpää. Muutenkin haluaisin omaksua ne terveellisemmät elämäntavat osaksi ihan jokapäiväistä elämääni. Oikeastaan tahtoisin panostaa omaan hyvin vointiini ihan kokonaisvaltaisesti enemmän.


...toivon kovasti, että pääsisin nauttimaan enemmän live-musiikista! Mä oikeasti kaipaan niin kovasti festareilla ja keikoilla käymistä. Viime vuonna meidän oli tarkoitus lähteä Jeremiaksen kanssa parille festareille, mutta positiivinen raskaustesti ja raju pahoinvointi muutti hieman meidän suunnitelmia, ja oli vain jätettävä ne väliin. Enkä mä edes muista, että milloin viimeksi olisin käynyt jonkin bändin tai artistin keikalla? Onneksi ainakin näillä näkymin tulevalle vuodelle on edes yksi keikka tiedossa, ja lippukin löytyy jo takataskusta. Kiitokset siitä lähtee mun enolleni!

...haaveilen matkustamisesta. Meillä on ollut jo hieman puhetta Jeremiaksen kanssa, että tehtäisiin ensi kesänä joku kiva reissu perheen kesken. Joku super kiva miniloma ja irtiotto arjesta tulee varmasti tarpeeseen tulevana vuotena. En kaipaa mihinkään ulkomaille lähtemistä, sillä täällä kotimaassakin riittää paljon nähtävää ja ihania kaupunkeja! Voisin minä kyllä lähteä johonkin kaupunkilomalle Eurooppaan ilman lapsia, ihan kaksistaan pupusen kanssa.

...haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olisi myöskin ihanaa tutustua ja päästä tapaamaan ihan face to face ihmisiä, joiden kanssa on tunnettu/tiedetty internetin ihmeellisen maailman kautta toisemme jo pidemmän aikaa. Tämä on myös sellainen asia jossa voisin kehittää itseäni, sillä loppupeleissä mä olen oikeasti todella ujo, ja koen uudet tilanteet, ja uusiin ihmisiin tutustumisen toisinaan vaikeaksi. Tässäpä siis samalla hieman itsensä kehittämistä!


...haluan ja aijon olla entistä parempi äiti. Olla enemmän läsnä. Suoraan sanoen jännittää hieman, että miten ajan jakaminen tasapuolisesti kahden lapsen kesken tulee sujumaan, mutta eiköhän mekin selvitä, kun muutkin selviää. Vauva tarvitsee tietysti enemmän hoivaa ja vie aikaa, mutta olen ottanut tavoitteeksi, että joka kuukausi ainakin yhtenä viikonloppuna me tehdään esikoisen kanssa jotakin kivaa ihan kahdestaan. Isi taas saa sen aikaa viettää laatuaikaa vauvan kanssa.

...haluan myöskin panostaa enemmän parisuhteeseen. Varsinkin kun vauva syntyy, on musta entistä tärkeämpää, että saadaan vietettyä aikaa myös ihan kahden kesken, ja nimen omaan myös kodin ulkopuolella. Eli vink vink Jeremias, sä voit ruveta suunnittelemaan meille treffejä. ;) Tähän samaan voidaan myös laittaa itsensä kehittäminen puolisona. Sitä on aina helppo löytää niitä vikoja siitä toisesta osapuolesta, joten sen sijaan voisinkin miettiä, että missä asioissa voisin itse kehittyä.

1. tammikuuta 2016

Uuden vuoden aatto


Taakse jäi vuosi 2015, ja tässä mennään rauhallisin mielin kohti sitä, mitä tuleva vuosi meille tuo tullessaan. Vuosi 2016 on ainakin lähtenyt käyntiin huomattavasti paremmissa merkeissä kuin edeltäjänsä, ja uskallan toivoa, että alkaneesta vuodesta myöskin tulee parempi. Viime vuoden vastoinkäymisistä riittäisi nimittäin jaettavaksi vaikka useammallekin vuodelle. Pidempään lukeneet muistavatkin varmasti mm. pitkään venyneen kylpyhuoneremontin ja evakossa asumisen, sekä taistelun kuoriaisia vastaan. Ei vastaavanlaisia kommelluksia vuodelle 2016, kiitos.

Me juhlittiin vuoden vaihtumista ihan rennosti kotona perheen kesken. Syötiin hyvin ja kippisteltiin pommacilla. Rakenneltiin joulupukin tuomia uusia lego-rakennuksia, sekä pelattiin uusia lautapelejä. Kävi meillä vieraitakin, sekä valettiin tietysti tinaa ja käytiin katsomassa meidän kaupungin ilotulitus. Ensimmäistä kertaa annettiin Sofiallekin lupa valvoa keskiyöhön asti, ja käytiin vielä vuoden vaihtuessa ulkona katsomassa yhdessä raketteja. Omia ei ostettu eikä ammuttu tänäkään vuonna, sillä edelleenkin musta tuntuu hullunkuriselta ajatus ampua satoja euroja savuna ilmaan taivaalle.
Aamulla nukkuttiinkin kaikki piiitkään, ja ollaan otettu rennosti koko päivä. Viikonloppuna olisi tarkoitus korjailla unirytmiä ja valmistautua arkeen. Arki onkin jo erittäin tervetullutta, johan tässä on nimittäin juhlittu jo ihan riittävästi.

Mä toivotan vielä erittäin hyvää ja onnellista uutta vuotta teille kaikille lukijoille! ♥ Missä merkeissä ja millä mielellä teillä on juhlittu ja otettu uusi vuosi vastaan?